Kaikkien oikeus pääomatuloon (Yanis Varoufakis)

Juho Rantala

Lyhyt kommentti johdannoksi

Varoufakis vuonna 2015. Kuva: Wikimedia Commons.

Giánis “Yanis” Varoufákis (s.1961) on tullut tunnetuksi taloustieteilijänä, joka on puuhaillut niin Half-Life-pelisarjasta ja Steam-palvelusta tutun Valven kanssa kuin myös lyhytaikaisena Kreikan valtionvarainministerinä. Hän on ollut vankkumaton leikkauspolitiikan ja euron sekä sen “valuvikojen” kriitikko. Hän kannattaa niin sanottua heterodoksista taloustiedettä ja on kuvannut itseään “ailahtelevaksi marxistiksi”. Varoufakisilta on suomennettu Maailmantalouden Minotauros (Vastapaino, 2013; 2. painos 2014) ja hänen tekstinsä “Vaatimaton ehdotus” on julkaistu Vasemmistofoorumin raportissa Eurosta ulos vai Euro uusiksi? (Toim. Patrizio Lainà; 2016). Myös esimerkiksi Revalvaatio.org on julkaissut otteita Varoufakisin ja Noam Chomskyn keskustelusta suomeksi.

Suomessa aloitettiin perustulokokeilu vuoden 2017 alusta. Niin kokeilu kuin itse perustulokin ovat saaneet risuja ja ruusuja. Negatiiviset painotukset ovat olleet yleisen moralistisia tai sidottu käytännöllisempiin talouden näkökulmiin. Myös puolustavat näkökannat ovat keskittyneet abstrakteista ihmisyyden luovia mahdollisuuksia puolustavista puheenvuoroista käytännön taloustieteeseen. Perustulokokeilun otantaa on kuvattu niin riittäväksi kuin riittämättömäksi.

Joka tapauksessa robotit ja algoritmibotit ovat jo täällä ja työelämä on hitaan mutta varman mullistuksen kourissa. Varoufakisin kommentti on perustulon puolesta ja se keskittyy siihen näkökulmaan, jonka luulisi kiinnostavan myös perustuloon nuivasti suhtautuvia: nimittäin sen rahoittamiseen. Lyhyt puheenvuoro ei tietenkään vakuuta niitä, jotka esimerkiksi Friedrich Hayekia seuraten palauttavat kaiken jaetun, yhteisen ja sosiaalisen (commons; socius) yksilöön ja tämän saavutuksiin. Tällöin vaikkapa kysymykset arvonmuodostuksesta liittyvät suoraan yksilöihin ja heidän kykyihinsä. Kuten Gilles Deleuze ja Félix Guattari ovat todenneet, kapitalismi pyrkii – yhteistä uudelleen järjestäessään – esittämään erityisesti historian “omana ansionaan” ja tästä johdettuna itseriittoisten yksilöiden saavutuksina. Kaikenlainen taustalla vellova kollektiivinen tiedon- ja arvonmuodostuminen on hävitetty – tai vaihtoehtoisesti tälle ei anneta arvoa. Lyhykäisyydestään huolimatta Varoufakisin kommentti on tärkeä lisä niin kansainväliseen kuin suomalaiseen keskusteluun perustulon rahoittamisesta ja rahoittamisen oikeudenmukaisuudesta.

***

Yanis Varoufákis

Kaikkien oikeus pääomatuloon

(Käännös julkaistu Project Syndicaten luvalla.[1])

Oikeus laiskuuteen on perinteisesti varattu vain omistavalle luokalle. Köyhät taas ovat joutuneet kamppailemaan kohtuullisesta palkasta ja työoloista, työttömyyskorvauksesta ja työkyvyttömyysvakuutuksesta, yleisestä terveydenhuollosta sekä muista arvokkaan elämän ehdoista. Ajatus siitä, että köyhille pitäisi taata elämisen mahdollistava ehdoton tulo on ollut tabu niin eliitille kuin myös työväenliikkeelle, joka on syleillyt vastavuoroisuuteen, solidaarisuuteen ja yhteiskunnan edistämiseen perustuvaa etiikkaa.

Kun vastikkeettoman perustulon ajatus nostettiin esiin vuosikymmen sitten, kohtasi se tyrmistyneitä reaktioita työnantajapuolelta, ammattiliitoilta, taloustieteilijöiltä ja politikoilta. Ajatus perustulosta on kuitenkin viime vuosina palannut ja saanut suurta kannatusta radikaalin vasemmiston, vihreän liikkeen ja jopa libertaarioikeiston keskuudessa. Syynä on koneiden nousu, joka uhkaa – ensi kertaa sitten teollistumisen alun – tuhota enemmän työpaikkoja kuin teknologinen innovointi kykenee luomaan. Matto vedetään valkokaulustyöläisten jalkojen alta.

Myös oikeiston ja vasemmiston kritiikki on palannut perustulon mukana. Oikeisto vetoaa mahdottomuuteen tuottaa tarpeeksi verokertymää ilman, että yksityinen sektori kärsii, työaika lyhenee ja tuottavuus laskee – ja työkannustimet muutenkin heikentyvät. Vasemmisto taas on huolissaan perustulon heikentävän kamppailua työelämän parantamisesta, vahvistavan joutilaiden rikkaiden asemaa, hävittävän vaivalla hankittuja työehtoneuvotteluoikeuksia (vahvistaen Uberin ja Deliveroon kaltaisia yrityksiä), kaivavan maata hyvinvointivaltion perustusten alta, kannustavan passiiviseen kansalaisuuteen ja edistävän kulutusmyönteisyyttä.

Perustulon puolustajat niin vasemmalla kuin oikealla katsovat, että se tukisi ihmisiä, jotka jo nyt tuottavat korvaamatonta arvoa yhteiskunnalle – esimerkiksi naisia hoivasektorilla tai taiteilijoita, jotka luovat julkisia teoksia puoli-ilmaiseksi. Köyhät vapautuisivat hyvinvointivaltion harjoittamasta ilkeämielisestä seurannasta ja turvaverkosta, jotka voivat kietoa ihmisen pysyvään köyhyyteen. Nämä korvattaisiin jalustalla, jolta köyhät kykenisivät kurottautumaan kohti parempaa. Nuoret saisivat mahdollisuuden ja vapauden kokeilla erilaisia työuria ja opiskella aiheita, joiden ei katsota olevan perinteisessä mielessä tuottavia. Ennen kaikkea nykypäivän laaja-alaisessa prekaaritaloudessa sekä liittojen ja niiden työntekijää suojaavien toimintamahdollisuuksien kutistuessa monilta ihmisiltä kadonnut taloudellinen vakaus palaisi.

Edistyäksemme tarvitsemme uuden näkökulman suhteeseen perustulon rahoituksen, robottien vaikutuksen sekä vapauskäsityksemme välillä. Tämä tarkoittaa kolmen ajatuksen yhdistämistä: verot eivät voi olla tapa rahoittaa perustuloa, koneiden nousua on vaalittava ja perustulon on oltava vapauden ensisijaisin ennakkoehto.

Ajatus siitä, että työskentelet ahkerasti ja maksat tuloveroa samalla kun minä elän pakotetun hyvyytesi varjolla valiten olla tekemättä mitään, on kestämätön. Jos perustulon halutaan olevan uskottava, ei sitä voi rahoittaa verottamalla Liisaa maksaakseen Jaakolle. Tästä syystä sitä ei pitäisi rahoittaa veroista, vaan pääoman tuotoista.

Yleisen, erityisesti rikkaiden suosiman myytin mukaan varallisuus syntyy yksilöllisesti ennen kuin valtio kollektivisoi sen verotuksen avulla. Todellisuudessa vauraus on aina synnytetty kollektiivisesti ja yksityistetty niiden toimesta, joilla siihen on valtaa: omistavan luokan. Viljelysmaat ja siemenet, pääoman esimodernin muodot, kehitettiin kollektiivisesti maanviljelijöiden monisukupolvisten ponnistelujen avulla, kunnes maanomistajat ne anastivat. Tänä päivänä jokainen älypuhelin koostuu osista, jotka on kehitetty hallitusten avustuksella tai yhteisten ideoiden varannosta, mutta joista ei ole maksettu osinkoa yhteiskunnalle.

Kuinka yhteiskuntaa olisi siis korvattava? Verotus on väärä vastaus. Yritykset maksavat veroja vastineeksi palveluista, joita valtio niille tarjoaa, ei pääomaruiskeista joiden on tuotettava osinkoa. On perusteltua, että “yhteisellä”[2] on oikeus osuuteen pääoman osakekannasta sekä siihen liittyvästä osingosta, jotka kuvastavat yhteiskunnan investointia yritysten pääomaan. Yritykseen keskittyvän valtion ja sosiaalisen pääoman määrää on kuitenkin mahdotonta laskea, joten tämä julkisen omaisuuden koko on päätettävä poliittisen mekanismin avulla.

Yksinkertainen säädös voisi esimerkiksi vaatia, että uuden yrityksen listautuessa pörssiin, tietty prosenttiosuus pääomaosakkeista (osakkuus) kanavoituisi yhteisön ”pääomavarantoon”, ja näistä osakkeista syntyvillä osingoilla rahoitettaisiin ”universaalia perusosinkoa” (UPO; eng. universal basic dividend). Tämä UPO voisi ja sen pitäisi olla täysin itsenäinen suhteessa sosiaaliavustuksiin ja työttömyysvakuutuksiin. Tällöin se ei lisäisi huolta rapautumassa olevasta hyvinvointivaltiosta, joka ilmentää vastavuoroisuuden ajatusta palkkatyöläisten ja työttömien välillä.

Meidät raadannasta vapauttavien koneiden pelko on oire epävarmasta ja jakautuneesta yhteiskunnasta. Luddiitit[3] ovat yksi kaikkein väärinymmärretyimmistä historiallisista liikkeistä. Heidän vandalisminsa ei ollut hyökkäys koneita tai automaatiota vastaan, vaan sosiaalista järjestystä, joka vei heiltä elämän mahdollisuudet teknologisen innovaation nimissä. Yhteiskuntiemme on hyväksyttävä koneiden nousu, mutta varmistettava että ne kontribuoivat yhteiseen vaurauteen, ja että jokaisella kansalaisella on niihin omistusoikeus, josta tuottuu UPO:ta. Yleinen perustulo[4] mahdollistaa uudenlaisen käsityksen vapaudesta ja tasa-arvosta, joka toimii siltana vastakkaisten poliittisten ryhmien välillä. Samalla se tasapainottaa yhteiskuntaa ja palauttaa käsitystä jaetusta vauraudesta keskellä muuten horjuttavaa teknologista innovointia. Erimielisyydet jatkuisivat varmasti vielä, mutta ne tulisivat koskemaan sellaisia asioita kuten kuinka suuri osuus yrityksen osakkeista pitäisi mennä ”pääomavarantoon”, kuinka suuri sosiaaliturvan tai työttömyyskorvauksen pitäisi olla UPO:n lisäksi, tai millaisia työsopimusten pitäisi olla.

Niiltä jotka vielä epäilevät ajatusta “ilmaisesta rahasta”, voisi kysyä muutaman yksinkertaisen kysymyksen: Etkö haluaisi, että lapsillasi olisi pieni rahasto, joka suojaa heitä varattomuudelta ja mahdollistaa heille pelottoman panostuksensa todellisiin kykyihinsä? Tekeekö heidän mielenrauhansa heistä laiskoja vetelyksiä? Jos ei, niin mikä on se moraalinen peruste, jolla tämä etu kielletään kaikilta lapsilta?

Suomentanut Juho Rantala

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Published by the permission of Project Syndicate. Orig. “The Universal Right to Capital Income”. Project Syndicate 31.10.2016. Url: https://www.project-syndicate.org/commentary/basic-income-funded-by-capital-income-by-yanis-varoufakis-2016-10.
  2. Varoufakis käyttää tekstissä termiä commons, jolla viitataan (tässä yhteydessä) yhteisöön ja ihmisten kesken jaettuun yleiseen “yhteiseen”. Alkujaan kyse on ollut yhteismaista, joita esimerkiksi kylän asukkaat ovat voineet kukin hyödyntää. [Suom. huom.]
  3. Luddiitit olivat teollista vallankumousta vastustanut protestiliike erityisesti 1800-luvun alun Britanniassa. Liike keskittyi kritisoimaan omistussuhteita ja koneita erityisesti siltä osin, kuin ne veivät käsityöläisten työpaikat. Ks. esim. Hobsbawm, Eric (2009) ”The Machine Breakers”. Libcom.org. Verkossa: http://libcom.org/history/machine-breakers-eric-hobsbawm. [Suom. huom.]
  4. Varoufakis käyttää alkuperäisessä termiä universal basic income, viitaten näin yleisemmin keskusteluun ja käsityksiin perustulosta. Tekstissä mainittu UPO on yhdenlainen perustulon muoto. [Suom. huom.]

Rakkauden läpäisemä elämä

Susanna Lankinen

bell hooks. Rakkaus muuttaa kaiken (All About Love – New Visions, 2000). Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin, Tampere, 2016. 179 s.

Rakkaus muuttaa kaiken on elämäntapaopas, joka saattaa jopa muuttaa elämäsi.

Bell hooks on Yhdysvaltojen tunnetuimpia nykyfeministejä, joka on kirjoittanut muun muassa rodusta, yhteiskuntaluokista, koulutuksesta ja elokuvateoriasta. Häneltä on aiemmin suomennettu teos Vapauttava kasvatus. Hooks aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja suomennoksestakin erottuu välillä hänen kaunokirjallinen tyylinsä. Asia on kuitenkin painavaa ja pääosin helposti seurattavaa.

Rakkaudesta on yllättävän vaikea puhua, hooks toteaa heti kirjan alussa. Mediassa puhutaan seksistä ja kuolemasta enemmän kuin vilpittömästä rakkaudesta, mikä kertoo kyynistyneestä keskustelukulttuurista. Rakkaudesta puhuvaa saatetaan karsastaa ja pitää naiivina Ingalsin Laurana tai uskonnollisena hihhulina. Hooks saarnaa erityisesti amerikkalaiselle yhteiskunnalle, mutta saarnan voi yleistää käsittämään koko länsimaisen yhteisön.

Rakkaus muuttaa kaiken avaa lukijalle maailman, jossa rakkaus läpäisee kaikki elämän kerrokset kokonaisvaltaisesti yksilön itsekunnioituksesta ja kiintymyksellisistä ihmissuhteista globaaliin oikeudenmukaisuuteen.

Rakkaus on sitoutumista totuuteen ja oikeudenmukaisiin tekoihin

Kuten filosofioilla on tapana, alkaa rakkauden filosofiakin määritelmistä. Hooksin mukaan sanan ”rakkaus” pitäisi olla verbi eikä substantiivi. Rakkaus on intentionaalisia tekoja ja sitä voi oppia – se ei ole vain hallitsematon tunne. Psykologi Erich Fromm (1900–1980) ja psykiatri M. Scott Peck (1936–2005) määrittelevät rakkauden tahtona. (22) Tämä tahto on avoimuutta, oman ja muiden henkisen kasvun mahdollistamista. Hooks luettelee Frommia ja Peckia mukaillen ”valmistusaineet” (23): huolenpito, kiintymys, huomioon ottaminen, kunnioitus, sitoutuminen, luottamus, rehellisyys ja avoin kommunikaatio.

Ihmisen kehitys rakastavaksi persoonaksi lähtee lapsuuden perheestä. Useimmissa perheissä on huolenpitoa ja kiintymystä, mutta entä muita rakkauden osa-alueita?

Voimme kuulla lapsiaan ja puolisoaan lyövän miehen julistavan kapakassa rakastavansa perhettään syvästi. Hyvänä päivänä vaimo saattaa itsekin vakuutella miehen rakastavan häntä väkivaltaisuudestaan huolimatta. Hämmentävän suuri osa meistä on kasvanut dysfunktionaalisessa perheessä, jossa opimme ettemme ole hyviä, meitä häpäistiin, pahoinpideltiin henkisesti ja/tai fyysisesti sekä laiminlyötiin emotionaalisesti, ja silti saimme kuulla olevamme rakastettuja. Suurinta osaa ihmisistä yksinkertaisesti pelottaa liiaksi omaksua rakkauden määritelmä, joka ei enää salli kuvata lapsuudenperhettä rakastavaksi. (23)

Monet lapsiaan tai puolisoaan kaltoin kohtelevat henkilöt väittävät rakastavansa. Tämä ei kuitenkaan ole todellista rakkautta. Se saattaa olla vaikkapa pelkkää kiintymystä, mikä ei kuitenkaan riitä rakkaudeksi. Pahimmassa tapauksessa lapselle kerrotaan, että fyysiset rangaistukset ovat eräs rakastamisen muoto. Hooks kirjoittaa yksiselitteisesti, että ”[p]ahoinpitely ja laiminlyönti kieltävät rakkauden” (34).

Rakkaus ei olekaan enää jokin epämääräinen pakkomielteinen mielentila, minkä ilmaantumista emme voi hallita. Emme voi oppia rakastamista, jos ajattelemme rakkauden olevan ”vain” tunne. Rakkauden määritelmä moniulotteisena rakastamisena ahdistaa monia ihmisiä myös siksi, että siitä on johdettavissa yksilön vastuu. Olemme aidosti vastuussa rakastamisistamme. (28–29)

Rakkaus edellyttää kunnioitusta, rehellisyyttä ja avointa kommunikaatiota. Kiintymyksen ja hoivan tarpeen lisäksi pyrkimys oikeudenmukaisuuteen on hooksille rakkauden alkusysäys. Usein jo lapsilla on käsitys perustavanlaatuisesta reiluudesta, minkä päälle moraalia aletaan rakentaa. Kunnioitus tarkoittaa yksinkertaisesti vaikka sitä, että lasta ei lyödä, koska ketään muutakaan ei saa lyödä (32–33). Jokaista ihmistä tulisi kohdella kokonaisena persoonana. Rehellisyys ja avoin kommunikaatio mahdollistavat syvällisen, rakastavan ihmissuhteen kehittymisen.

Hooks kirjoittaa paljon lapsiin kohdistuvista ristiriitaisista odotuksista. Kasvattaminen ei ole helppoa. Monet vanhemmat asettavat lapselle odotuksia, ikään kuin määräävät, millainen lapsi on ja millainen hänestä tulee. Vanhempi ei välttämättä ole valmis tutustumaan lapseen omana persoonanaan. Hyvin käyttäytyvä lapsi on nöyräksi peloteltu lapsi, joka välttelee ristiriitoja (58).

Lapsia hämmentää, että heiltä vaaditaan yhtä aikaa rehellisyyttä ja silti heidän myös vaaditaan oppivan toimimaan sopivan kaksinaamaisesti. – – Aikuiset kehuivat ja kiittelivät sisaruksistamme niitä, jotka oppivat kertomaan kohteliaita valheita ja sanomaan, mitä aikuiset halusivat kuulla. (42)

Valehtelu on jokapäiväistä aikuistenkin kesken. Olen itse vähän skeptinen sen suhteen, kannattaako kaikissa tilanteissa puhua totta, varsinkaan lähimmilleen. Ainakin se vaatisi sitä, että olisi ajatuksienkin tasolla oikea enkeli ihmiseksi, ettei koskaan ajattelisi mitään epäkunnioittavaa toisista. Hooks kyllä myöntää, että ”[j]okainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin omien ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kun siltä tuntuu” (50).

Hooksin mukaan salailu tekee läheisyyden mahdottomaksi. Minulle ei kuitenkaan auennut, mikä sitten on rakkauden estävää salailua ja mikä normaalia psykologista tilaa. On tosi, että surullisia ovat ihmiset, jotka eivät kykene olemaan rehellisiä edes itselleen. Tunnen ihmisiä, jotka valehtelevat ystävilleenkin naurettavan paljon. Heidän koko elämänsä tuntuu olevan teatteria. Toisaalta yhteiskunta tuntuu pitävän tietynlaista valehtelua välttämättömyytenä, hyväksyttävänä selviytymisen keinona. Onko sitten niin, että ”liian” rehelliset ihmiset ovat tuomittuja Idiootin osaan.

Totuus antaa pohjan itsetunnolle ja tietoisena elämiselle. Rakkauteen tarvittava sitoutuminen liittyy tietoisena elämiseen. Ihmisen on hyvä ymmärtää oma arvomaailmansa ja kysyä jatkuvasti, elääkö sen mukaan. Hänen on ensin ymmärrettävä oma arvonsa voidakseen hakeutua arvostaviin, rakastaviin suhteisiin. Lisäksi on kunnioitettava muita ja vastustettava kaikkea epäoikeudenmukaisuutta arjen tasolla. (56–57)

Itsensä rakastaminen muodostaa perustan rakastavalle toiminnalle.  – – Toisten ihmisten kanssa rakkaus on aina välttämättä ehdollista. Toisia voi rakastaa pyyteettömästi, mutta se on vaikeaa ja onnistuu vain harvoin, koska muiden käytös ei ole koskaan hallinnassamme, emmekä voi ennustaa tai täysin kontrolloida, miten reagoimme heidän tekoihinsa. (64)

Sitoutuminen ei tarkoita ripustautumista toiseen ihmiseen vaan jatkuvaa oman toiminnan rakkaudellisuuden arviointia. Samalla sitoudummekin myös rakkauden käsitteeseen, rakastamisen toimintaan.

Romanttinen rakkaus epäonnistuu, koska emme ole oppineet rakastamaan. Asia on niin yksinkertainen. (138)

Itse sanoin kaksi vuotta sitten ”tahdon” maistraatissa. En ole mikään perinteisten vihkiseremonioiden ystävä, mutta ennen naimisiinmenoa naistenlehtiä lukiessani olin pohtinut ”tahtomisen” aspekteja. Varmaankin kaikki pitkässä suhteessa olleet ihmiset ymmärtävät, että suhteen toimiminen vaatii ”tahtotilaa”, mutta hooks selkeyttää tätä väitettä:

Jos rakkaus olisi ainoastaan tunne, ei olisi mahdollista luvata rakastaa toista ikuisesti. Tuntemukset tulevat ja menevät. – – Rakkaus on sitä, miksi se tehdään. Rakkaus on tahtomista, sekä aikomusta että toimintaa. (133)

Parisuhteesta ja seksistä hooks kirjoittaa yllättävän vähän, mutta se on tarkoituksellista. Parisuhteella on kulttuurissamme liian korkealle nostettu paikka, mikä vie tilaa muilta ihmissuhteilta, kuten ystävyydeltä. Seksuaalinen intohimo voi olla hyvän suhteen alku, mutta se ei yksinään riitä hyvään suhteeseen.

Perinteinen heteroparisuhde näyttäytyy usein myös valtapelinä, jossa mies ja nainen manipuloivat toisiaan sukupuolilleen tyypillisillä tavoilla. Hooks korostaa, että rakkauden määritelmä ei voi olla eri sukupuolille, vaikka käyttäytymisessä on havaittavissa eroja. Pojille opetetaan, että on miehekästä olla puhumatta tunteistaan. Tytöille opetetaan, että naisen on oltava ehdottoman rakastava. Nämä roolit pönkittävät patriarkaalista valtapeliä, jossa sekä naiset että miehet manipuloivat toisiaan sen sijaan, että antaisivat rakkaudelle mahdollisuuden. (27, 120–123.)

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajattelumalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kuin turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä. (122)

Ihminen ei kuitenkaan ole tiukasti monogaminen laji, vaikka useissa kulttuureissa viihdytään yhden kumppanin kanssa pitkiäkin aikoja. Olisi ollut mielenkiintoista lukea, mitä mieltä hooks on vaikkapa polyamorisista suhteista tai paatuneista yksineläjistä.

Rakkaus on yhteisöllisyyttä

Olemme jokainen syntyneet yhteisöjen maailmaan. (104)

Ihminen on alusta alkaen äärimmäisen sosiaalinen laumaeläin, jolle on normaalia olla päivittäisessä kontaktissa kymmenien eri yksilöiden kanssa. Eristäytynyt ydinperhe voi luoda hyvinkin sairaan vallankäytön ilmapiirin ympärilleen. Hyvin toimivia perheitä on toki olemassa, ja näissäkin on totta kai ongelmansa. Rakkaus ei tarkoita ongelmien poissaoloa, vaan kykyä ratkoa ongelmatilanteita. (105, 111, 158) Hooks toteaa (38, 105), että yksikin huolehtiva aikuinen voi pelastaa lapsen kehityksen. Tämä on psykologienkin piireissä konsensus. On järkevää, että jo lapsuudessa on mahdollisimman monia läheisiä aikuisia ympärillä: joku heistä ehkä ymmärtää juuri tämän lapsen temperamenttia ja osaa puuttua asioihin rakentavalla tavalla.

Nykypäivän länsimaalainen kaupunkilainen saa usein valita oman yhteisönsä. Hooks korostaa ystävien merkitystä nykypäivän yhteisöinä. (110) Kuitenkin tästä urbaanista elämäntavasta aiheutuvasta yksinäisyydestä hooks kirjoittaa liian vähän, hän vain sivuaa sitä. Yksinäisyys on yksi suurimmista nyky-yhteiskunnan ongelmista. Meillä ei ole aitoa vastuuta vaikkapa sukulaisistamme vaan elämme ihmisten markkinataloudessa: jokaisen on kyettävä luomaan oma yhteisönsä.

Hooksin mukaan ihmisiä ei pidä kohdella kuin kertakäyttötavaroita, mutta itselle pelkkää harmia tuottava ihmissuhde ei taas ole itsensä kunnioittamisen kannalta järkevä sijoitus. Ehkä tämä on se syvin idea nykypäivän urbaanissa individualismissa. Hooks kirjoittaa kuitenkin myös anteeksiannosta:

Anteeksiantaminen tarkoittaa, että voi edelleen nähdä hänet yhteisön jäsenenä, ihmisenä, jolla on paikka sydämessäni jos hän sitä toivoo. (112)

Ihmiselle on annettava toinen mahdollisuus. Toimiva ihmissuhde ei myöskään tarkoita ongelmien tai kivun täydellistä poissaoloa.

Rakkauden harjoittamiseen kuuluu kivun hyväksyminen. Se auttaa erottamaan rakentavan kärsimyksen itsetarkoituksellisesta kivusta. (126)

Hooks ei kuitenkaan anna ohjeita siihen, miten tämä erottaminen tapahtuu. Jäljelle jää vain kysymyksiä: Jääkö tämä rakkauden antama erotuskyky sitten vain tuntemuksen varaan? Mystifioituuko rakkaus kuitenkin lopulta? Milloin esimerkiksi on oikein etääntyä inhottavasta sukulaisesta tai ystävästä? Milloin taas on kyse ihmissuhteiden kertäkäyttökulttuurista?

Yhteisöissä on aina tarvittu ihmisiä, jotka sitoutuvat ihmissuhteisiin ja liimaavat yhteisön jäsenet yhteen. Yksi hooksin tärkeä huomio yhteisöjen rakenteesta on naisten antamassa hoivassa:

On niin helppoa unohtaa, kuinka paljon monet naiset tekevät toisten eteen päivittäin – millaisia uhrauksia naiset tekevät. Usein seksistinen ajattelu hämärtää sen, että nämä naiset valitsevat toisten hyväksi toimimisen, että he antavat vapaasta tahdostaan eivätkä biologisen kohtalon määrääminä. On paljon ihmisiä, joita toisten palveleminen ei kiinnosta, jotka vähättelevät sitä. Ajattelemalla, että toisten eteen puurtavat naiset ’tekevät niin koska äitien tai oikein naisten kuuluu niin tehdä’, kieltää naisten täyden ihmisyyden eikä pysty näkemään tekoihin sisältyvää anteliaisuutta. Monet naiset eivät ole kiinnostuneita palvelemisesta, jotkut jopa halveksivat sitä. (113)

Palveleminen ja hoiva nähdään monesti vähemmän tärkeänä työnä. Kyse tuskin on automaattisesta hoivavietistä tai abstraktista kutsumuksesta. Hoivatyö on sen sijaan työtä, missä parhaiten voi tulla näkyväksi ihmisen sitoutuminen rakkauteen, tai sen sitoutumisen puute.

Olen yhä uudelleen hämmästynyt siitä, kuinka paljon lopulta rohkeasti luotamme tuntemattomiin. Sairastaessamme ja sairaalaan joutuessamme panemme uskomme kokonaiseen joukkoon tuntemattomia ihmisiä, toivomme heidän auttavan meitä tervehtymään. Silti niin usein pelkäämme luottaa läheisiin ihmisiin – – . (127)

Hoitohenkilökunta on etuoikeutettua, sillä se pääsee kurkistamaan ihmisen kaikkein yksityisimpiin tapahtumiin ja kaikkein haavoittumaisimpiin hetkiin. On mielenkiintoista, miten etäisyys ja anonyymiys voi joissain tilanteissa tuoda syvempää luottamusta. Samaan aikaan tämä tekee ymmärrettäväksi ihmisten herkkyyden tiettyjä ammatteja kohtaan: lehtijutuissa ryöpöteltävinä on monesti hoitajat ja lääkärit.

Yleisesti työhön liittyen hooksin mukaan ihmisen on osattava myös rakastaa omaa työtään:

Ihmiset, jotka tulevat toimeen tekemällä rakastamaansa työtä, ovat autuaassa asemassa. Heidän kokemuksensa voi toimia esimerkkinä meille jokaiselle. Heidän elämänsä on meille kuin majakka, joka näyttää, kuinka oikea elinkeino voi vahvistaa itsensä rakastamista, taata mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä koko elämään, ei vain työhön. (62)

Ajatus on kaunis, mutta kuulostaa lähinnä naurettavalta  suurimmalle osalle maapallon ihmisistä. Tällaisissa osioissa hooks kuulostaa kehnolta elämäntaito-oppaalta.

Mitä päätämme uskoa rakkaudesta?

Rakkauden etsimistä käsitellään populaarikulttuurissa paljon. (12) Tapanamme on toisaalta määritellä hyvin päättyvät rakkaustarinat hömpäksi tai pitää onnistuneen perhe-elämän kuvausta naiivina todellisuuden kaunisteluna.

Kaikki me tiedämme miltä väkivalta näyttää. – – Vaikka yksittäiset tutkijat ovat sitä mieltä, ettei näkemämme väkivallan kuvausten ja arjessa kohdatun väkivallan välillä ole suoraa yhteyttä, maalaisjärki sen kuitenkin kertoo: kuluttamamme kuvastot ja niiden katselun aikaansaama mielentila vaikuttavat meihin kaikkiin. (82–83)

Tavallaan ymmärrän mitä hooks tässä tarkoittaa. Hooks ei kannusta sensuuriin eikä syytä massamediaa maailman pahuudesta (84). Me emme kuitenkaan valitse kaikilta osin maailmankuvaamme, vaan se tuodaan meille esimerkiksi juuri median kautta. Väkivalta vähenee yhteiskunnassamme koko ajan, mutta ehkä media voisi osaltaan vaikuttaa siihen, miten näemme ihmissuhteemme ja miten todellisena koemme vilpittömän välittämisen tunteen.

Mitä enemmän kiinnitetään huomiota toimimattomiin ihmissuhteiden malleihin, sitä enemmän välitetään viestiä, että perheiden on tavallista olla sekaisin, perheissä nyt vain kuuluu olla ongelmia. Meitä rohkaistaan kuluttamaan hedonistisesti mutta myös uskomaan, että kohtuuttomuudet kuuluvat perhe-elämään ja että toimivaan, rakastavaan perheeseen uskominen on epänormaalia. (95)

Jotta voisimme luopua tästä kyynisyydestä, on paljon tehtävää edessä. Tuskin meidän sukupolvemme missään saa kokea kokonaisvaltaisen rakkauden etiikan toimeenpanoa, mutta ehkä tulevaisuuden sukupolvet voivat. Maailma muuttuu jatkuvasti joka tapauksessa, ja joskus voimme ohjata sitä muuttumaan parempaan suuntaan. Viisikymmentä vuotta sitten Suomessa ajateltiin parisuhteista ja lasten kasvatuksesta aivan eri lailla kuin nykyään, ei siis kannata pitää rakkauden sanoman tulevaisuutta valmiiksi menetettynä.

Me itse valitsemme, millaisessa maailmassa elämme. Tunnen esimerkiksi joitakin ihmisiä, jotka ajattelevat paljon rahaa. He myös olettavat muiden ihmisten ajattelevan jatkuvasti rahaa ja näkevät maailman silloin kilpailullisena, ahneena paikkana. Haluammeko elää totuudessa ja olla avoimia sille, kuinka erilaisia maailmoja ja motiiveja muilla ihmisillä todellisuudessa onkaan?

Tekeekö varallisuus ihmisestä välttämättä rakkaudettoman? Kuten Raamatussa sanotaan: ”Helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Mark. 10:23,25). Varallisuuden epätasa-arvoinen jakautuminen on ongelma, varsinkin, kun varallisuus ei koskaan ole jakautunut ihmisen oman ahkeruuden mukaan, vaikka jotkut kovasti niin väittävät.

Minua on hämmentänyt kuulla, kuinka varallisuutta perineet ihmiset ovat varoittaneet muita jakamasta resursseja, koska apua tarvitsevien ihmisten täytyy työskennellä lujasti osatakseen antaa arvoa rahalle. […] Yksi ahneuden kulttuurin ironioista on seuraava: ihmiset, jotka hyötyvät eniten saavutuksista, joiden eteen eivät ole tehneet työtä, ovat kaikkein innokkaimmin vakuuttamassa, että köyhät ja työväenluokkaiset voivat arvostaa aineellista hyvinvointia ainoastaan jos he ovat tehneet sen eteen töitä. Tietenkin näin sanoessaan he ainoastaan pitävät yllä uskomusjärjestelmää, joka suojelee heidän luokkaintressejään ja vähentää heidän vastuutaan huono-osaisista. (97–98)

Seuraava ajatus nousee hooksilla ruohonjuuritason ihmissuhteista globaaliin yhteisöön:

Antelias kaikkien resurssien jakaminen on yksi konkreettinen keino ilmaista rakkautta. (128)

Käytännössä tämä tarkoittaa sekä materian että työn jakamista. Hooksin mukaan ”[t]yöttömyyden vitsaus katoaisi maastamme, jos verorahoilla tuettaisiin rakastamisen opettamista. Se tekisi työn jakamisesta normaalin käytännön” (127). Materian jakamisessa on kyse myös epämiellyttävästä materian taakasta luopumisesta kuin KonMarissa ikään. ”Yksinkertainen elämä tekee rakastamisesta yksinkertaista. Valitsemalla yksinkertaisen elämäntavan parantaa välttämättä kykyä rakastaa.” (103)

Hooksin määrittelemä rakkaus luo pohjan etiikalle, jonka seuraaminen vaikuttaa koko globaaliin yhteisöön. Rakkauden etiikan ohjaama maailma olisi paras mahdollinen maailma. Hooks laajentaa rakkauden lähelle Erich Frommin biofiliaa[1]:

Ihmiset, jotka päättävät rakastaa, voivat muuttaa elämäänsä tavoilla, jotka tekevät kunniaa rakkauden etiikan ensisijaisuudelle. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun päättää työskennellä ihailemiensa ja kunnioittamiensa ihmisten kanssa; kun sitoutuu täysillä ihmissuhteisiinsa; kun omaksuu globaalin katsantokannan ja näkee, kuinka jokaisen elämä ja kohtalo kytkeytyy läheisesti yhteen kaikkien planeettamme asukkaiden kanssa. (76—77)

Rakkaus on hengellisyyttä

Hooksin hengellisyys-puheet menevät välillä yli hilseen. Kirjassa näkyy hooksin kristillinen tausta vahvasti. Hänen mukaansa materialistinen, individualistinen yhteiskunta vahvistaa ”hengellisen tyhjyyden tunnetta” (67).

Rakkautta ei ehkä koskaan ole riittävästi, mutta aina voi shoppailla. (67)

Hooks ymmärtää Peckin hengellisyyden ihmisen kokonaisvaltaisuuden korostamisena. Emme ole vain fyysisesti yhteydessä ulkomaailmaan vaan myös ”sielultamme”. (28.) Hooks näkee tämän yhtenäisyyden ja rakkauden olevan kaikkien suurten uskontojen ytimessä, mutta tuomitsee uskonnollisen fundamentalismin, joka tukahduttaa rakkauden. (68.)

Hengellisyys ja hengellinen elämä antavat voimaa rakastaa. Vain harva ihminen valitsee hengellisen elämän eli elämän, jossa osoitetaan kunnioitusta jokapäiväisen elämän pyhiä ulottuvuuksia kohtaan, jos hänellä ei ole yhteyttä perinteisiin uskontoihin tai käytäntöihin. (71)

Onko näin? Hooksin peräänkuuluttama ”elämän perustava keskinäinen riippuvuus” (67) on kyllä ymmärrettävissä nähdäkseni ilman sen kummallisempia metafyysisiä rakennelmia kuin jokin ”luonnon mystisyys”. Hooks myöntääkin, että ”[h]engellisyyden harjoittaminen voi olla merkityksellistä, vaikkei sillä olisikaan yhteyttä järjestäytyneeseen uskontoon” (73).

Hooksin tekstin suurimpia ongelmia on, että siinä viitataan tutkimustuloksiin epämääräisesti. Tämä ilmeisesti on osa bell hooksin tyyliä. Monilta osin kirjan käsittelemät ongelmat ovat myös empiirisesti tutkittuja, ja nämä tutkimustulokset olisivat mielenkiintoisia linkkejä lukijalle laajentaa omaa ymmärrystä.[2]

Hooks kirjoittaa hyvin henkilökohtaisella tasolla. Henkilökohtaisten tarinoiden ongelmallisuus Hooksin tekstissä on, että ne tekevät kertojasta epäluotettavan, vaikkakin hyvällä tavalla myös inhimillisen. Usein ihmissuhdekertomuksissa kertojan rooli on olla oikeassa tai olla se yllättäen kehittyvä osapuoli. Nämä kertomukset tuovat esiin subjektiivisen kokemuksen, mikä on rakkauden kohdalla olennainen näkökulma, mutta samalla ne latistavat kertomuksen muita henkilöhahmoja ja tekevät tilanteista yksiulotteisen tuntuisia.

Kolmas häiritsevä asia hooksin tekstissä on hyvin negatiivinen suhtautuminen yhteiskunnan kehitykseen. Hooks väittää:

Nykyisin elämme maailmassa, jossa köyhät teinit ovat valmiita haavoittamaan ja murhaamaan tennareiden tai kalliin takin vuoksi. Syynä ei ole köyhyys. Maamme historiassa on paljon köyhyyttä. Ajatus köyhästä, joka murhaa luksusesineen vuoksi, oli kuitenkin ennenkuulumaton. (89)

Mahdollisesti syy tällaiseen voi olla vain se, että luksus ei ole enää harvojen etuoikeus vaan tavaroita on paljon helpompi saada nykyään, myös varastamalla.

Meille kerrotaan, että kaikki haluavat enemmän rahaa ostaakseen lisää tavaroita; ettei pieni huijaaminen ja valehtelu haittaa, jos sillä saa etumatkaa. – – Sydämenasioissa taas ihmisiä kannustetaan kohtelemaan kumppaneita ikään kuin he olisivat tavaroita, joita voi hankkia, käyttää ja heittää menemään. Ainoana kriteerinä toimii yksilöllisten mielihalujen tyydyttäminen. (95.)

En tiedä paljon Yhdysvaltojen kulttuurista, mutta en ehkä suhtautuisi kuitenkaan näin kyynisesti nykymaailmaan. Ennen sukuun ja avioliittoon suhtauduttiin varmaankin vakavammin ja niihin sitouduttiin, mutta tuskin ennen rakastettiin enemmän. Syyt sitoutumiseen tulivat vahvasti ulkopuolelta. Avioero on pelastanut monen ihmisen elämän. Ainakin Suomessa on tapahtunut paljon hyvää ihmissuhteiden saralla sodanjälkeisen puhumattomuuden kulttuurin jälkeen.

Kuten kaikki, myös rakkauden käsittely päättyy kuolemaan. Parhaimillaan rakkaus auttaa suhtautumaan kuolemaan. Kliseisesti: kuolleet rakastetut jatkavat elämäänsä meissä. Toisaalta kuolevaisuuden tajuaminen auttaa rakastamaan elämää. (149–150, 154) Hooks toteaa surumielisesti:

Toisin kuin rakkaus, kuolema koskettaa jokaista jossain elämän vaiheessa. (147)

Kuolemalla mässäily ei kuitenkaan edistä rakkauden asiaa. Hooks puhuu edelleen massamedian väkivalta- ja kuolemakeskeisyydestä.

Erich Fromm kysyi kuolinvuoteellaan rakkaalta ystävältään, miksi me suosimme kuoleman rakastamista elämän rakastamisen kustannuksella, miksi ’ihmiskunta pitää nekrofiliaa biofiliaa parempana’. (146)

Rakkaus parantaa ja lunastaa, hooksin mukaan. Ihmisen on valittava rakkaus. Se tarkoittaa tavaranhimosta ja kiireestä luopumista, resurssien jakamista, ihmissuhteiden asettamista työn edelle, ongelmanratkaisukykyä ihmissuhteissa, itsensä ja toisten kunnioittamista, taistelua epätasa-arvoa vastaan arkisella tasolla… Pahimmillaan liian suuria vaatimuksia.

No muuttaako rakkaus kaiken? Uskon, että rakkaudellinen asenne voi muuttaa ihmisen elämän. Ehkä se tuo muutoksen itsessään, huomaamatta.

 

Tolkku se on totalitarismissakin

Janne Säynäjäkangas

”Niinistö-Halla-aho -mashup” CC by Johan Speitz (alkup. Ernests Dinka, Saeimas Kanceleja & Ppntori).

Kirjoitin tämän tekstin alun perin alkuvuodesta 2016. Silloin jätin jutun julkaisematta, sillä olin tuolloin kurkkuani myöten täynnä pikaista ajattelematonta reagointia ja pelkäsin, että oma kirjoitukseni valuisi samaan kategoriaan. Melkein vuosi ehti kulua, kunnes katselin videotallennetta Helsingistä itsenäisyyspäivänä. Tallenteella poliisi taltuttaa kahta miestä ja taustalla kuuluu ääni: ”antakaa Suomen lain toimia”. Hetken kuluttua sama ääni kannustaa lippuja liehuttavia fasisteja toistelemaan huutoa ”eläköön kansallissosialismi!”, samalla kun poliisit siirtävät tappelupukareita auton kyytiin. Viikkoa aiemmin yksi näistä kansallissosialisteista oli surmannut aatetta vastustaneen ihmisen Helsingissä keskellä kirkasta päivää. Tällaisten tapahtumien jälkeen mediassa olisi pitänyt pohtia, mitä yhteiskunnassamme on meneillään? Miksi väkivaltaisen natsijärjestön julkinen esiintyminen itsenäisyyspäivänä ei herätä suurtakaan huomiota? Mediassa kuitenkin päädyttiin kiittelemään poliisia siitä, että se oli mahdollistanut natsien marssit ilman selkkauksia. Natsismi ja fasismi jatkavat yhä julkeampaa tunkeutumistaan julkisiin tiloihin. Niin kansalliset symbolit, itsenäisyyspäivä kuin laki luovutetaan näiden aatteiden keppihevosiksi olankohautuksella ja ilman vastarintaa. Näistä syistä halusin sittenkin julkaista tämän kirjoituksen.

Vuoden alussa valtiopäivien avajaisissa pitämässään puheessa tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti, että

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. [1]

Vastaavaa termiä kansainvaellus käytti myös Jussi Halla-aho vuonna 2005 blogimerkinnässään ”Mietteitä kansainvaelluksesta”. Kirjoituksen otsikko oli epäilemättä huolella valittu. Kansainvaelluksilla viittataan tiettyyn ajanjaksoon Euroopan historiassa. Tuo ajanjakso on perinteisesti esitetty nimensä mukaisesti Rooman valtakunnan luhistumiseen johtaneena, kokonaisten kansojen tunkeutumisena rajojen yli. Roomalainen arvomaailma ei kestänyt barbaarien virtaa rajojensa yli. Sillä, onko tämä kuvaus osuva luonnehdinta todellisista tapahtumista, ei ole tässä yhteydessä juurikaan merkitystä. Oleellista on se, millaista muuttoliikettä sanalla halutaan kuvata. Halla-aholle oli luontevaa puhua kansainvaelluksesta, sillä hänelle Rooman valtakunnan kohtalo vaanii jo Eurooppaa:

”satojen miljoonien muuttohalukkaiden afrikkalaisten ja aasialaisten vyöry Eurooppaan tuhoaisi sen, mistä me itse Euroopassa pidämme”. [2]

Sillä, mistä me itse Euroopassa pidämme, Halla-aho tarkoittaa eurooppalaista arvomaailmaa. Muuttohalukkaita Halla-aho kutsui ”ilman ylimielisyyttä ja omantunnontuskia” barbaareiksi. Halla-ahon blogin Scriptan ala-otsikko ”kirjoituksia uppoavasta lännestä” kertoo omaa kieltään blogistin mieltymyksestä kansainvaellusretoriikkaa kohtaan. Yhdellä ainoalla sanalla Halla-aho teki lännestä sivilisaation viimeisen linnakkeen, jonka muureja barbaarit jo horjuttavat.

Miksi Niinistö puhui puheessaan Halla-ahon tavoin kansainvaelluksesta? Tarkoitus tuskin oli Halla-ahon tavoin maalata kuvaa Euroopan ulkopuolisista kansoista barbaareina. Pääasiallinen syy lienee pakolaistilanteen poikkeuksellisuuden korostaminen. Niinistö esittää, että turvapaikanhakua koskevaa lainsäädäntöä on kiristettävä, sillä ihmisoikeuslainsäädäntö on kehitetty aivan toisenlaisessa tilanteessa. Ihmisoikeuslainsäädäntöä kehitettiin voimakkaimmin toisen maailmansodan kauhujen jälkeen, jolloin pakolaisia oli Euroopassa huomattavasti enemmän. Jos Niinistö viittaa tuohon aikaan toisenlaisena tilanteena, ei voi kuin ihmetellä, mitä niin erilaista toisessa maailmansodassa oli kuin se, että kriisi oli tuolloin pakolaisten osalta ja muutenkin huomattavasti pahempi. Todennäköisesti Niinistö sivuutti puheessaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin ja viittasi puheessaan 1990-luvulla solmittuun Dublinin sopimukseen. Vuoteen 1992 verrattuna turvapaikkahakemuksia on nyt Euroopassa enemmän, mutta mistään monen kertaluokan erosta ei kuitenkaan ole kysymys [3] [4].

Lopulta ei ole järin olennaista, mitä Niinistö tarkoitti tai kuvitteli tarkoittavansa puhuessaan kansainvaelluksesta, eikä edes se, millaisen mittakaavan pakolaistilanteesta on nyt kysymys. Sen sijaan olennaisempaa on, että sanasta, jonka muukalaisvihamielistä sävyä ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut vaikeaa huomata, on nyt tullut niin salonkikelpoista, että sitä voidaan käyttää presidentin virallisessa puheessa.  Ei ihme, että Niinistön puhe otettiin riemulla vastaan maahanmuuttovastaisella Hommaforumilla. Onhan hommalaisten hellästi Mestariksi kutsuma Halla-aho sanonut samoja asioita jo vuosia. Merkittävintä onkin, että valtaosa suomalaisista otti presidentin puheen myönteisesti vastaan.

Niinistö toivoi puheessaan tolkullisuutta maahanmuuttokeskusteluun. Ja liekö tolkullisempaa toivomusta olemassakaan? Onhan tolkku kenties tolkullisin mahdollinen asia. Tolkun presidentiltä ja hänen tolkullisilta kuulijoiltaan jää huomaamatta, että tolkullisuus on muuttunut ajan myötä.

”En ole rasisti, mutta…”

Muutos nykyhetken ja Halla-ahon blogauksen välillä ei ole niinkään se, että kansainvaellus, joka kymmenen vuotta sitten oli olemassa vain muukalaisvihamielisessä mielikuvituksessa, olisi yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Muutos on siinä, että kun alun perin poliittisen kentän maahanmuuttovastaisen laidan käyttämiä, vahvan poliittisesti latautuneita sanoja ilmaantuu presidentin puheeseen, ei se valtaosan mielestä tunnu mitenkään kummalliselta. Se tuntuu tolkulliselta. Tolkullisuudella Niinistö viiittaa Jyri Paretskoin kolumniin, jossa tämä tähdentää:

”Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset.” [5]

Paretskoi oli totisesti oikeassa arviossaan tolkun ihmisten lukumäärästä, jos Niinistön puhe edusti tuota ääripäiden välistä tolkullisuutta. MTV:n kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta oli presidentin kanssa samaa tai täysin samaa mieltä [6]. Maahanmuuttovastaisen liikkeen henkisen johtajan kymmenen vuotta sitten esittämät näkemykset ovat ilmeisesti nyt se, miten ”ääripäiden väliin mahtuva valtava enemmistö, tolkun ihmiset,” ajattelevat.

Ovatko suomalaiset siis muuttuneet presidenttiä myöten muukalaisvihamielisemmiksi, elleivät peräti rasistisemmiksi? Vähän yli viikkoa puheensa jälkeen Niinistö julisti Münchenin turvallisuuskonferenssissa, etteivät muualta tulleet uhkaa eurooppalaista arvomaailmaa, vaan uhka tulee sisältä päin. Niinistön mukaan Dublinin sopimusten kaltaisten yhteisten pelisääntöjen rikkominen on Euroopan suurin uhka [7]. Niinistö oli valtiopäivien puheessaan asettanut päinvastaisesti juuri yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitämisen vastakkain eurooppalaisten arvojen suojelemisen kanssa: ”Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.” Tällaisesta tuuliviiristä on vaikea saada selkoa, mutta rasismista Niinistöä tuskin kuitenkaan kannattaa syyttää. Venkslaaminen Halla-ahon imitoinnin ja ihmisoikeussopimusten puolustamisen välillä selittyy kenties vain donquijotemaisella sekoituksella idealismia ja nostalgiaa suhtautumisessa presidentti-instituutioon. ”Surullisen hahmon ritari” uskoo, että pienellä myötäilyllä arvojohtaja saa kovankin rasistisydämen sulamaan ja näin yhtenäisyydessään säröilevä kansakuntamme on jälleen eheytetty.

Tässä yhteydessä koko kysymys siitä, ovatko Niinistö ja suomalaiset yksilöinä muuttuneet ksenofobisemmiksi, elleivät suorastaan rasistisemmiksi, on väärin asetettu. Siinä oletetaan, että rasismi on ihmisen sisäinen, subjektiivinen piirre, josta rasistiset teot ja puheet sitten kumpuavat. Ajatus rasismista yksilön ominaisuutena on luonteva, mutta harhaanjohtava. Arkisessa kielenkäytössä on luontevaa puhua monista asioista, jotka eivät todellisuudessa ole mitään henkilön ominaisuuksia ikään kuin ne olisivat sitä. Esimerkiksi jotain ihmistä voidaan kutsua anteliaaksi, vaikka todellisuudessa kyse on ennen kaikkea siitä, että hän käyttäytyy tavalla, joka nähdään anteliaana. Ei kuitenkaan ole mitään tiettyä piirrettä, johon anteliaisuus palautuisi. Ihminen voi olla antelias yhtä hyvin siksi, että hän rakastaa lähimmäistään, kuin siksi, että hänellä on neuroottinen tarve antaa muille asioita tai vaikkapa siksi, että hän ymmärtää anteliaisuudesta itselleen lankeavan sosiaalisen hyödyn. Myöskään väkivaltaisuus ei ole mikään tietty piirre, joka selittää väkivaltaista käytöstä. Väkivaltaisuus voi johtua monenlaisista erilaisita syistä, joilla ei välttämättä ole mitään muuta tekemistä keskenään kuin lopputulos: väkivalta. Tämän vuoksi ihmisille tulee joskus yllätyksenä, että rasismia internetissä suoltavan nimimerkin takaa ei aina löydy syrjäytynyt reppana, vaan toisinaan aivan vain tavallinen, työssäkäyvä perheenisä, jota nyt joskus ottaa niin paljon päähän, että tulee lähettäneeksi tappouhkauksen. Rasismi ei nimittäin ole mikään psykologinen piirre, joka löytyy kaiken rasistisen käyttäytymisen takaa. Turhautuneisuuden, vihan, pelon, heikon itsetunnon, itsekkyyden, typeryyden, ilkeyden ja raukkamaisuuden kaltaiset psykologiset tilat ovat epäilemättä omiaan lietsomaan rasistista käytöstä, mutta rasismi ei palaudu niihin. Rasismi ei ole luonteenpiirre, vaan tietynlaista käyttäytymistä, sanalla sanottuna väkivaltaa: fyysistä, verbaalista, rakenteellista.

Tämän vuoksi jotkut ihmiset voivat aivan kirkkain silmin jatkaa lausetta ”en ole rasisti, mutta…” pöyristyttävin tavoin. Rasismia on vaikea löytää introspektiolla, sillä se ei ole sisimmästä löytyvä asia. Ihminen voi toki löytää itsestään kaikenlaisia kyseenalaisia ennakkoluuloja, mutta tunnistaessaan ne ennakkoluuloiksi hän on jo osin luopunut niistä. Samasta syystä ”en ole rasisti, mutta…” ei aina jatku millään ilmeisen rasistisella, vaan toisinaan myös jollakin suhteellisen merkityksettömällä, tosiasioita koskevalla väitteellä. Työpaikkojen kahvipöydissä joka puolella maata on saatu kyllästymiseen asti kuulla hoettavan esimerkiksi väitettä, jonka mukaan ”pakolaiset ovat nuoria miehiä”. Väite sanotaan äänensävyllä, joka kuulostaa siltä kuin tästä voitaisiin päätellä, että nyt on ehdottomasti laitettava ”rajat kiinni”. Puhuja ei omissa silmissään ota kantaa tai varsinkaan valitse puolia. Hänen huomionsa on vain tolkun puhetta. Sitä samaa, jota presidenttikin ylisti.

Tolkun ihmisiä ja roturealisteja

Rasismi ei välttämättä ole mikään ihmistä eteenpäin ajava voimakas intohimo. Vaikka rasistinen puhe onkin usein leimallisen vihamielistä, luonnehtii sitä yhtä usein silmiinpistävän viileä intohimottomuus. Rasistinen puhe on usein vain luettelo asioita, joiden väitetään tapahtuneen, eikä siinä välttämättä edes vaivauduta kertomaan, mitä johtopäätöksiä näistä tapahtumista tulisi tehdä. Johtopäätösten katsotaan jo sisältyvän faktoihin. Tässä puheessa ”pakolaiset ovat nuoria miehiä,” tai ”pakolaisilla on iPhonet” tarkoittaa samaa kuin ”rajat kiinni”. Pakolaisten auttamista pidetään rasistisessa puheessa sinisilmäisyytenä, tosiasioiden kieltämisenä. Rasisti ei nimittäin itse ole rasistinen. Hänen silmissään maailma vain sattuu olemaan sellainen, että järkevä ja käytännöllinen toiminta näyttää naiivien ihmisten silmissä rasistiselta.  Siksi kolmas tapa jatkaa lausetta ”en ole rasisti, mutta…” kuuluu: ”olen roturealisti.” Rotujen pitäminen epätasa-arvoisina on ”en ole rasisti, mutta” –ihmisten silmissä realismia, rotujen objektiivisen epätasa-arvoisuuden tiedostamista.

Realismi on sattumoisin adjektiivi, jolla myös Niinistön puhetta on kuvailtu [8] [9]. Halla-ahon aikoinaan maalaama, vielä silloin maahanmuuttovastaiseksi tunnistettavissa ollut maailma on muuttunut julkisessa mielikuvituksessa todellisuudeksi. Symbolinen väkivalta, kuten ei-eurooppalaisten nimeäminen barbaareiksi, on muuttunut silmiinpistävästä lähes näkymättömäksi. Halla-ahon kirjoitus ei enää riittäisi innostamaan rasisteja. Se olisi vain tolkun ihmisen realistinen kuvaus maailman tilasta. Rasisteja ei välttämättä ole enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta rasismia on. Tolkun ihmiset eivät ole sen rasistisempia kuin ennen, vaan aivan yhtä tolkullisia. Heidän tolkustaan vain on tullut rasistisempaa.

Niinistön ja Paretskoin ylistämälle tolkulle on olemassa hienommaltakin kalskahtava sana: ideologia. Joku saattaa nyt kysyä, että eikö tolkku ole nimenomaan ideologian vastakohta. Ideologiasta puhutaankin usein tarkoitettaessa yksilön subjektiivista vakaumusta, joka nimenomaan erottaa hänen näkemyksensä valtavirrasta, tolkusta. Puhutaan vaikkapa vasemmistolaisesta ja oikeistolaisesta ideologiasta. Tällaiseen puhetapaan liittyy usein oletus, että oletusarvoisesti ihmisillä ei ole ideologiaa. Voimmakkaimmillaan ideologia kuitenkin on silloin, kun se näyttäytyy jonakin objektiivisena, ei yksilön tunnuspiirteenä, vaan sellaisena, jonka puitteissa yksilön vasta on mahdollista näyttäytyä arkisemmassa mielessä ideologisena. Se, että joidenkin ihmisten rasistisuus vielä pistää useimpia meitä silmään, kertoo siitä, ettei yhteiskuntamme vielä ole rasistisen ideologian läpeensä kyllästämä.

Ideologia ei ole ilmiönä itsessään paha. Itse asiassa tarvitsemme sitä jatkaaksemme jokapäiväistä elämäämme. Jos jokapäiväiset asiat jatkuvasti näyttäytyisivät meille kaikessa kummallisuudessaan, olisi vaikea ylipäätään toimia merkityksellisenä osana yhteiskuntaa. Vain joillekin taiteilijoille ja mystikoille suodaan joskus etuoikeus keskittyä täysipäiväisesti nykyhetken outouden hämmästelyyn ja silti nauttia yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Ideologia on se, mikä saa asiat tuntumaan normaaleilta, itsestäänselviltä ja luonnollisilta. Se ei ole olemassa ihmisten mielissä, vaan välissä: sanoissa, tavoissa ja käytänteissä. Siinä, miten asioista on tapana puhua ja miten kuuluu tehdä.

Kun aikuiset miehet huutavat bussissa ulkomaalaisille lapsille rasistisia haukkumasanoja ei rasismi ole välttämättä vielä saanut täydellistä otetta tolkun ihmisen todellisuudesta, eli ideologiasta. Valtaosalla ei edelleenkään ole vaikeuksia havaita tilanteen silmiinpistävää väkivaltaisuutta. Rasismi on saanut lopullisesti otteen silloin, kun ei tarvitse käyttäytyä sopimattomasti harjoittaakseen sitä. Silloin, kun siitäkin ihmisestä, joka ei mitenkään vihaa toisen värisiä ihmisiä tuntuu luontevalta, että iholtaan eri väriset kulkevat eri busseissa. Rotuerottelu on saavuttanut tolkullistumiskehityksensä päätepisteen, kun rasistinen väkivalta on siirtynyt yksityisistä vihanpurkauksista instituutioihin. Yksittäisten yksilöiden rasistinen käyttäytyminen ei yksinään johda rasismin tolkullistumiseen osaksi yhteiskunnan rakenteita. Siihen tarvitaan tolkun ihmisiä, jotka eivät puutu, vaan kääntävät katseensa ja antavat hiljaisen hyväksyntänsä.

Vastakkainasettelu giljotiinissa

Epäluulo kaikenlaista ääriajattelua kohtaan on viime vuosisadan kauhuja ajatellen ymmärrettävää. Ääriliikkeet, jotka hallitsivat eräässä vaiheessa suurinta osaa Euroopastakin aiheuttivat kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman, muista kauhuista puhumattakaan. Se velka, joka meidän vähintään tulee maksaa noille kuolleille on välttää hinnalla millä hyvänsä molempia ääripäitä, kommunismia ja natsismia. Paitsi että valtaan päästessään nuo liikkeet eivät enää olleet mitään ääriliikkeitä. 1930-luvulla ei tarvinnut olla natsi ryhtyäkseen NSDAP:n jäseneksi. Tolkku neuvostoihminen heilutti punalippua mukisematta niin kuin muutkin, eikä vaivannut turhaan päätään sillä, missä mustan auton matkaan lähtenyt naapuri oikein lymyilee. Marginaaliset ääriryhmät eivät organisoi uudelleen kokonaisia yhteiskuntia ilman tolkun ihmisten myötävaikutusta. Tolkut ovat aina ja kaikkialla niitä, jotka pitävät huolen siitä, että hommat toimivat niin kuin pitää, vaikka ne hommat eivät vielä vuosikymmen sitten olisi olleet ollenkaan tolkullisia, vaan olemassa vain pilkkeenä ääriajattelijan silmäkulmassa.

Oli siis osuvaa, kun pappi Kai Sadinmaa kehui blogissaan Hannah Arendtista kertovaa elokuvaa otsikolla ”Pahan tolkullisuus” [10]. Sadinmaa viittasi Arendtin väitteeseen, että Jerusalemissa kuolemaan tuomittu natsijohtaja Adolf Eichmannin pahuus ei suinkaan ollut mitään ihmeellistä tai radikaalia, vaan perin juurin tylsää ja arkipäiväistä. Eichmann ei ollut juutalaisia vihaava antisemiitti, hän vain kärräsi heitä keskitysleireille, koska niin käskettiin. Natsi-Saksassa tolkun ihminen ei ollut natsien toimintaa vastustavia lentolehtisiä jakava Sophie Scholl ja muut Valkoisen ruusun jäsenet. Tolkun ihminen veti narusta, kun giljotiini erotti Schollin ääripääajattelua täynnä olleen pään tämän ruumiista.

Mutta Suomi on eri asia, sanoo joku. Ja niin onkin. Siinä missä Neuvostoliitossa vain puhuttiin utopiasta, on Suomi elävä utopia. Siinäpä koko ongelma! Ilmaisen koulutuksen kaltaiset asiat tuntuvat jo niin itsestäänselviltä, että niistä luopumista kutsutaan uudistuksiksi, ja niihin ollaan valmiita heti, kun joku sanoo joukon taloustieteellisiltä kuulostavia sanoja, joita ei itsekään ymmärrä. Ihmisoikeussopimuksistakaan ei tunnu enää niin tärkeältä pitää kiinni. Niihin ei ole varaa. Ärsyttäähän niiden noudattaminen rasisteja ja uhkaa siten kansakuntamme yhtenäisyyttä. Onhan ne luotu sellaisissa sodanjälkeisissä olosuhteissa, joissa vielä muistettiin, että toisenlainen, paljon kauheampi maailma todella on mahdollinen.

Jos pakolaistilanteen vakavuutta arvioisi sen herättämän paniikin perusteella, voisi kuvitella maailmanlopun koittaneen. Siksi on vaikea kuvitella sitä tulevaa paniikkia, joka koittaa, kun yhä suuremmat alueet muuttuvat ilmastonmuutoksen myötä elinkelvottomiksi. Jos jo nyt olemme innoissamme luopumassa ihmisoikeuksista, mitä silloin teemme ihmisille, jotka eivät enää voi asua kotiseuduillaan? Jos emme halua tuomita miljoonia ja taas miljoonia kuolemaan, meidän on tunnustettava heidän oikeutensa muuttaa asumiskelpoisille alueille silläkin uhalla, että joutuisimme luopumaan osasta aineellista hyvinvointimme ja sietämään naapureina ihmisiä, joilla on erilaisia tapoja. Osasta aineellisen hyvinvoinnin tunnusmerkkeinä pitämistämme asioista meidän on joka tapauksessa tingittävä, jos haluamme säilyttää edes oman kotiseutumme elinkelpoisena.

Lopulta on vain yksi kysymys: hyväksymmekö rasistisen väkivallan? Tuo kysymys halkaisee yhteiskunnan kuin giljotiini. Siedämmekö rasistien verbaalista ja fyysistä väkivaltaa julkisissa tiloissamme? Saavatko natsit jatkaa poliittisten terroritekojensa tekemistä ja marssia värväämässä kannattajia kuvottavalle aatteelleen? Saako asuinkelvottomilta alueilta pakenevat ihmiset jättää heitteille heidän etnisen taustansa perusteella? Oikeuttaako kansallisen elintason ylläpitäminen yhteisen ilmaston tuhoamisen? Jos on jotakin ääripäitä, niin ne, jotka vaativat ihmisoikeuksista ja planeetan elinkelpoisena säilyttämisestä luopumista lyhytnäköisen oman edun tavoittelun hyväksi ja ne jotka eivät. Samalla puolella olevat voivat olla eri mieltä päämääriensä toteuttamiseen tarvittavista keinoista, mutta mitään dialogilla ja neuvottelulla saavutettavaa mielekästä välimuotoa näiden kantojen välillä ei ole. Ei, vaikka enemmistössä istuva tolkun ihminen luuleekin mahtuvansa kivasti siihen väliin kunhan esittää tyhmää ja teeskentelee, ettei mitään valintaa tarvitse tehdä. Tolkun ihminen pysyttelee visusti paikallaan, vain tolkku muuttuu.

 

Maailma on yhä miehen – Sukupuolten välinen epätasa-arvo Luce Irigarayn filosofian pohjalta

Elina Halttunen-Riikonen

Onko sukupuolten välisestä epätasa-arvosta keskusteleminen turhaa näinä miehen ja naisen yhtäläisten oikeuksien aikoina? Nainen on miltei tasa-arvoinen miehen kanssa, joten eikö olisi syytä uskoa tasa-arvokehityksen saavuttavan täydellistymisensä omalla painollaan? Mitä feministit voivat enää haluta (sen lisäksi että he haluavat muuttaa miehet ”epämiehekkäiksi pehmoiksi”)?

Edellisen kaltaiset kysymykset ovat olennainen osa aikamme tasa-arvokeskustelua; tässä artikkelissa kuitenkin käsittelen sukupuolten välisen epätasa-arvon ongelmaa teoreettisemmasta näkökulmasta Luce Irigarayn (1932–) filosofian pohjalta.

Irigarayn mukaan naisten yhteiskunnallinen vapautuminen ei ole tehnyt sukupuolista tasa-arvoisia kuin pintapuolisesti. Syvempi tarkastelu osoittaa, että mies on edelleen ensisijainen sukupuoli ja että naisen suhde käsitteellis-kielelliseen toimintaan on ongelmallinen. Maailma on siis yhä miesten. Irigarayn mukaan sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttaminen edellyttää sukupuoliin liittyvien käsitysten syvempää purkamista – tämä on myös se tapa, jolla on mahdollista paljastaa nykyisen tasa-arvoisuuden näennäisyys. Irigaraylle naisen asema on ensisijaisesti eettinen kysymys, ja hänen filosofiansa tarkoitus on antaa mahdollisuuksia naisen itseymmärrykseen ja toimimisen mahdollisuuksien parantamiseen.[1] [2]

Nainen ”puutteellisena miehenä” ja ”esineenä”

Irigarayn tarkastelutapa purkaa naiseen historian saatossa liittyneitä merkityksiä. Nämä merkitykset ovat läsnä siinä, miten yksittäinen nainen määrittää itseään ja miten nainen ymmärretään suhteessa mieheen ja yhteisöön tai yhteiskuntaan. Useinkaan kyse ei ole silminpistävästä naisvihamielisyydestä vaan piiloisista merkityksistä sekä naisen täydellisestä poissaolosta. Irigaray lukee naista esiin historian arkisista taloudellis-sosiaalisen toiminnan muodoista, mutta keskittyy ennen kaikkea filosofisen tradition teksteihin.[3] Filosofinen traditiohan on alue, jossa sukupuolta ei ikään kuin ole, ja tästä Irigaray nostaa esille tapoja, joilla nainen ja naisellisiksi mielletyt teemat on pidetty poissa silmistä ja mielestä.

Irigarayn mukaan vallitsevassa ymmärryksessä sukupuolista ei ole sijaa kuin yhdelle sukupuolelle; kahta sukupuolta ei ole aidosti olemassa. Tässä ensikatsauksella järjettömältä vaikuttavassa näkökannassa kiteytyy se, minkä Irigaray pyrkii feministisessä projektissaan paljastamaan nykyisestä sukupuolikäsityksestä ja sen ongelmallisuudesta naiselle (sekä myös miehelle, joka on myös lukittu jähmettyneeseen malliin sukupuolista). Mies ja nainen; eikö tässä sitten ole kahta sukupuolta? Tarkastellessaan, miten käsityksemme sukupuolista muotoutuu, Irigaray ei kiinnitä huomiotaan tietoomme sukupuolten fysiologisista eroista, vaan siihen, miten sukupuolikäsitykseen on sisäisesti rakentunut miehen ensisijaisuus: on olemassa mies sekä toinen, joka on ei-mies. Nainen siis määrittyy ainoastaan sen kautta, ettei ole mies; nainen näyttäytyy miehen vastapoolina, kuitenkin niin, että nainen on miestä alempi. Nainen on yksinkertaisesti vain puutteellinen mies.

Irigaray ei feminismin uranuuurtajan Simone de Beauvoirin hengessä esitä ongelmaksi naisen ”toiseutta” vaan sen, ettei naisen ole mahdollista olla aidosti toinen. Vaatiessaan naisen ja miehen välille aitoa eroa Irigaray etääntyy sellaisesta beauvoirlaisesta tasa-arvonäkemyksestä, jonka mukaan nainen pääsee alisteisesta asemasta irtaantuessaan toiseudesta, miehen positiota lähentyen. [4] [5] On hyvä pitää mielessä, ettei sukupuolten väliseen eroon keskittyminen tarkoita Irigaraylla sukupuoli-identiteettien pitämistä jähmeinä ja muuttumattomina. Kyse ei ole sitoutumisesta naiseen tietynlaisena vaan mahdollisuudesta, että nainen voisi määrittyä muuksikin kuin miehen epäitsenäiseksi lisäkkeeksi.

Nainen on Irigarayn mukaan toiminut ”peilinä” miehen merkityksille ja ominaisuuksille; edustanut niitä määreitä jotka on ymmärretty ei-miehisiksi ja tukenut miehen identiteettiä. Nainen ei näin muotoudu muuksi kuin mitä mies ei ole. Tätä havainnollistaa Irigarayn huomio naisesta kohteena; naiseen olennaisimpina liitetyt määreet ja toiminnot keskittyvät naiseen sellaisena kun nainen on muille. Ensisijaisesti miehen ja lapsen kautta määrittyminen rajaa naisen esineeksi tai asiaksi, nainen on (miehen) lapsien synnyttäjä sekä miehen seksuaalisen halun kohde. Nainen ei ole itselleen ja itsessään mitään kaiken kiertyessä lopulta mieheen perimmäisenä toimijana ja merkityksenä.[6]

Vallitseva käsitys sukupuolista rakentuu sukupuolten vastakkaisuudelle. Irigaray huomauttaa tämän olevan ongelmallista etenkin, kun vastakkaisuuteen liittyy poissulkevuus: naista ja miestä määrittävät erilaiset keskenään vastakkaisiksi ymmärretyt merkitykset ja ominaisuudet. Nainen määrittyy ruumiillisuuden (materiaalisuuden) kautta miehen ollessa liitetty henkiseen puoleen. Kun ruumiin ja hengen asettaminen vastakkain ei tarkoita niiden samanarvoisuutta, mies nousee henkisyyden edustajana korkeammalle.[7] [8] Tähän ongelmallisuuteen liittyy Irigarayn tarkastelussa se, miten mies ja miehen näkökulma ymmärretään neutraaliksi ja universaaliksi ilman, että sen sukupuolisuutta pystytään tai suostutaan tunnustamaan.[9] Mies ikään kuin ylittää ruumiillisen ja historiallisen sitoutuneisuutensa; mies ei näyttäydy sukupuolena/sukupuolisena samalla tavalla kuin nainen, vaan ainoastaan nainen ylittää ”normaalin näkökannan” ja tuo mukaan sukupuolisen dimension.

Sukupuolia täytyy olla kaksi

Irigarayn analyysi miehen ja naisen välisestä suhteesta nostaa esiin kysymyksen, miksi ero sukupuolten välillä nousee niin merkittäväksi; miksi sukupuolia pitää olla aidosti kaksi? Irigaray ei pohjaa tätä mihinkään olemukselliseen eroavuuteen sukupuolten välillä. Ymmärtääkseni kyse on pikemminkin siitä, miten hän kirjoittaa julki vallitsevan käsityksen sukupuolisesta jakautumisesta; ihmiskäsityksemme on perimmiltään kiinni jaottelussa miehiin ja naisiin, sekä näihin liittyviin ominaisuuksiin ja merkityksiin. Ei ole mahdollista muodostaa käsitystä ihmisestä ilman sukupuolta (neutrikin kun on Irigarayn mukaan vain piiloinen miehen positio), vaan kyse on meille aina joko naisesta tai miehestä. Mahdottomuus paeta tällaisesta todellisuuden hahmottamisen tavasta tekee mahdottomaksi myös käsitteellisen sfäärin irroittamisen siitä. Irigarayn tarkastelussa irtautuminen sukupuolisuudesta, eli kuvitelma sukupuolineutraalista ja universaalista näkökulmasta, esittäytyykin illuusioksi miehen irroittautumisesta maallisuudesta/ruumiillisuudesta kohti transsendenssia.[10] Ironista on, että nimenomaan naiselliseksi mielletty (naiseen samastettu) ruumiillisuus toimii Irigarayn lähestymisessä muistuttajana mahdottomuudesta irtautua sukupuolisuudesta, kun hän ruumiinfenomenologian innoittamana korostaa ruumiillisen maailmaan kytkeytymisen perimmäisyyttä jonakin, mitä ei voi ohittaa.[11]

Irigarayn naista ja miestä koskevan tarkastelun erittely tuo mieleen fenomenologisen lähestymistavan; tämä ei ole ihme, sillä hänen filosofiansa juuret ovat lacanilaisen psykoanalyyttisen teorian lisäksi fenomenologisessa perinteessä.[12] Irigarayn sukupuolikäsityksen fenomenologista luonnetta on tarkastellut erityisesti Sara Heinämaa. Hänen mukaansa Irigarayn käsitys sukupuolesta hahmottuu mielekkäänä fenomenologisessa tulkintakehyksessä, jossa sukupuoli näyttäytyy toiminnan tapana tai tyylinä olematta palautettavissa yksiselitteisesti joko biologiseen tai sosiaaliseen sfääriin.[13] Fenomenologisen tarkastelun valossa Irigarayn näkemys sukupuolten välisestä erosta merkittävänä näyttäytyy sellaisena, ettei hän ota kantaa naisen ja miehen välisen eroavuuden perustaan tai alkuperään. Pikemminkin tavassamme hahmottaa todellisuus sukupuoli on merkittävä, ja täten naisen suhde kielelliseen toimintaan osoittautuu ristiriitaiseksi naisen ruumiillisen paikantumisen kanssa. Naisen ei ole mahdollista käydä miehestä itselleen tai yhteisölle.

Lopuksi

Irigarayn tarkastelussa sukupuolten välinen epätasa-arvo avautuu laajaksi kysymykseksi, jonka analysointi edellyttää uppoutumista naisen ja miehen käsitteellisen muotoutumisen historiaan. Käsityksemme ihmisestä on sitoutunut sukupuolten väliseen eroavuuteen. Emme voi paeta utopistiseen maailmaan, jossa sukupuolella ei olisi merkitystä. Näin ollen ei ole olennaista, onko tämä eroavuus tuotettua vai ei, koska meille se on joka tapauksessa olemassaoleva. On mahdollista katsoa Irigarayn pyrkivän avaamaan paradoksia, jossa naisen ja miehen erottelu koetaan merkittäväksi mutta jossa ajatus teoreettisen toiminnan sukupuolisuudesta näyttäytyy järjettömänä. Tämän näköharhan avaaminen liittyy vahvasti mannermaisen filosofian traditiossa tärkeään objektiivisuuden ja universaaliuden kyseenalaistamiseen. Irigaray korostaakin aikakausi- ja kulttuurisidonnaisuuden hyväksymistä tienä ajattelun sukupuolisuuden paljastamiseksi.

Irigarayn mukaan sukupuolten välisen eron hyväksyminen on olennaista: sukupuolten välistä tasa-arvoa ei pystytä saavuttamaan näkökulmasta, joka korostaa naisen ja miehen samankaltaisuutta. Näennäinen sukupuolineutraalius on toiminut naista alistavana. Voidaan myös sanoa, ettei Irigarayn mukaan ole mahdollista keskittyä yksilöllisyyttä korostaen ihmisiin, koska nainen ei ole ollut itsenäisen toimijan asemassa. Tällainen näkemys toistuu feministisessä teoretisoinnissa, erityisesti tarkasteltaessa feminismin suhdetta postmodernismiin: naissubjektia ei voi dekonstruoida siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista ole vielä edes ollut.[14]

On myös mahdollista pohtia, miksi sukupuolieron korostus herättää antifeministisiä mielikuvia. Yksi syy tähän on naisen historia alisteisena, mikä on valitettavasti nykypäivää monilla puolilla maapalloa. Alisteisuuden varjossa erovuudesta puhuminen voi tarkoittaa ainoastaan paluuta naisten asemaan epähenkilöinä ja kotiorjina. Tämän takia on hyvä pitää mielessä, ettei Irigaray kirjoittaessaan erosta tarkoita naista sellaisena, minkälainen nainen on alisteisuudessa ollut. Nainen ei voi paeta fyysistä eroavuuttaan miehestä ja samastua mieheen sukupuolen ollessa merkittävä jakolinja, vaan naisen pitää voida olla subjekti, itsenäinen toimija ja silti nainen. Tämän edesauttamiseen Irigaray pyrkii.

Teksti ilmestynyt alkujaan Paatoksen numerossa 2/2010

Kirjallisuus

Braidotti, Rosi (1993) Riitasointuja (Patterns of Dissonance, 1991). Suom. Päivi Kosonen et al. Vastapaino, Tampere.

Heinämaa, Sara (1996) Ele, tyyli ja sukupuoli. Merleau-Pontyn ja Beauvoirin ruumiinfenomologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle. Gaudeamus, Tampere.

Irigaray, Luce (1985) Speculum of the Other Woman (Speculum de l´autre femme, 1974). Trans. Gillian C. Gill. Cornell University Press, Ithica (New York).

Irigaray Luce (1996) Sukupuolieron etiikka (Éthique de la différance sexuelle, 1984). Suom. Pia Sivenius. Gaudeamus, Tampere.

Whitford, Margaret (1991) Luce Irigaray: Philosophy in the Feminine. Routledge, Lontoo.

Viitteet    (↵ palaa tekstiin)

  1. Irigarayn filosofian sijoittuu feministisen filosofian kentälle, sen mannermaiseen haaraan. Feministinen filosofia (tai sukupuolen filosofia) on sinänsä hajanainen suuntaus, jota kuitenkin yhdistää nimenomaan sukupuolen ja sukupuolten välisen suhteen käsitteellinen tarkastelu. Kaiken kaikkiaan Irigarayn kielitieteestä prykoanalyysiin ulottuva teoreettinen työ on laaja, ja monitieteellinen suuntautuminen näkyy myös hänen filosofisen työnsä omaleimaisuudessa.
  2. Irigaray 1996, 22, 138.
  3. Filosofian historian mieskeskeisyyden kartoituksen uranuurtajana pidetään Genevieve Lloydia, jonka teos Miehinen järki (1984, suom. 2000) käy läpi ajattelun historian miehisyyttä.
  4. Feministejä, jotka näkevät sukupuolten välisen tasa-arvon mahdottomaksi toteuttaa samuuteen sitoutumisen kautta, kutsutaan sukupuolieroa mahdollistaviksi. Irigarayn lisäksi tällaisen näkökulman tunnettuina edustajina pidetään Julia Kristevaa ja Hélène Cixous´ta.
  5. Irigaray 1996, 25.
  6. Irigaray 1996, 25, 59, 65, Irigaray 1985, 227, 235.
  7. Naisen samastaminen ruumiillisuuteen siinä missä mies identifioidaan transsendenssiin on ongelma, jota käsittääkseni ensi kertaa tarkasteli Simone de Beauvoir Toisessa sukupuolessa (1949).
  8. Irigaray 1996, 107, 118, 120, 130.
  9. Irigaray 1985, 135, Irigaray 1996, 142.
  10. Irigaray 1985, 133, Irigaray 1996, 148–150.
  11. Irigaray 1996, 171, 172, 182.
  12.  Whitford 1991, 54.
  13.  Heinämaa 1996, 13, 14, 164.
  14.  ks. esim. Braidotti 1993.