Janne Säynäjäkangas

“Niinistö-Halla-aho -mashup” CC by Johan Speitz (alkup. Ernests Dinka, Saeimas Kanceleja & Ppntori).

Vuoden alussa valtiopäivien avajaisissa pitämässään puheessa tasavallan presidentti Sauli Niinistö esitti, että

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. ^[1]

Vastaavaa termiä kansainvaellus käytti myös Jussi Halla-aho vuonna 2005 blogimerkinnässään ”Mietteitä kansainvaelluksesta”. Kirjoituksen otsikko oli epäilemättä huolella valittu. Kansainvaelluksilla viittataan tiettyyn ajanjaksoon Euroopan historiassa. Tuo ajanjakso on perinteisesti esitetty nimensä mukaisesti Rooman valtakunnan luhistumiseen johtaneena, kokonaisten kansojen tunkeutumisena rajojen yli. Roomalainen arvomaailma ei kestänyt barbaarien virtaa rajojensa yli. Sillä, onko tämä kuvaus osuva luonnehdinta todellisista tapahtumista, ei ole tässä yhteydessä juurikaan merkitystä. Oleellista on se, millaista muuttoliikettä sanalla halutaan kuvata. Halla-aholle oli luontevaa puhua kansainvaelluksesta, sillä hänelle Rooman valtakunnan kohtalo vaanii jo Eurooppaa:

”satojen miljoonien muuttohalukkaiden afrikkalaisten ja aasialaisten vyöry Eurooppaan tuhoaisi sen, mistä me itse Euroopassa pidämme”. ^[2]

Sillä, mistä me itse Euroopassa pidämme, Halla-aho tarkoittaa eurooppalaista arvomaailmaa. Muuttohalukkaita Halla-aho kutsui ”ilman ylimielisyyttä ja omantunnontuskia” barbaareiksi. Halla-ahon blogin Scriptan ala-otsikko ”kirjoituksia uppoavasta lännestä” kertoo omaa kieltään blogistin mieltymyksestä kansainvaellusretoriikkaa kohtaan. Yhdellä ainoalla sanalla Halla-aho teki lännestä sivilisaation viimeisen linnakkeen, jonka muureja barbaarit jo horjuttavat.

Miksi Niinistö puhui puheessaan Halla-ahon tavoin kansainvaelluksesta? Tarkoitus tuskin oli Halla-ahon tavoin maalata kuvaa Euroopan ulkopuolisista kansoista barbaareina. Pääasiallinen syy lienee pakolaistilanteen poikkeuksellisuuden korostaminen. Niinistö esittää, että turvapaikanhakua koskevaa lainsäädäntöä on kiristettävä, sillä ihmisoikeuslainsäädäntö on kehitetty aivan toisenlaisessa tilanteessa. Ihmisoikeuslainsäädäntöä kehitettiin voimakkaimmin toisen maailmansodan kauhujen jälkeen, jolloin pakolaisia oli Euroopassa huomattavasti enemmän. Jos Niinistö viittaa tuohon aikaan toisenlaisena tilanteena, ei voi kuin ihmetellä, mitä niin erilaista toisessa maailmansodassa oli kuin se, että kriisi oli tuolloin pakolaisten osalta ja muutenkin huomattavasti pahempi. Todennäköisesti Niinistö sivuutti puheessaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin ja viittasi puheessaan 1990-luvulla solmittuun Dublinin sopimukseen. Vuoteen 1992 verrattuna turvapaikkahakemuksia on nyt Euroopassa enemmän, mutta mistään monen kertaluokan erosta ei kuitenkaan ole kysymys ^{[3] [4]}.

Lopulta ei ole järin olennaista, mitä Niinistö tarkoitti tai kuvitteli tarkoittavansa puhuessaan kansainvaelluksesta, eikä edes se, millaisen mittakaavan pakolaistilanteesta on nyt kysymys. Sen sijaan olennaisempaa on, että sanasta, jonka muukalaisvihamielistä sävyä ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut vaikeaa huomata, on nyt tullut niin salonkikelpoista, että sitä voidaan käyttää presidentin virallisessa puheessa.  Ei ihme, että Niinistön puhe otettiin riemulla vastaan maahanmuuttovastaisella Hommaforumilla. Onhan hommalaisten hellästi Mestariksi kutsuma Halla-aho sanonut samoja asioita jo vuosia. Merkittävintä onkin, että valtaosa suomalaisista otti presidentin puheen myönteisesti vastaan.

Niinistö toivoi puheessaan tolkullisuutta maahanmuuttokeskusteluun. Ja liekö tolkullisempaa toivomusta olemassakaan? Onhan tolkku kenties tolkullisin mahdollinen asia. Tolkun presidentiltä ja hänen tolkullisilta kuulijoiltaan jää huomaamatta, että tolkullisuus on muuttunut ajan myötä.

”En ole rasisti, mutta…”

Muutos nykyhetken ja Halla-ahon blogauksen välillä ei ole niinkään se, että kansainvaellus, joka kymmenen vuotta sitten oli olemassa vain muukalaisvihamielisessä mielikuvituksessa, olisi yhtäkkiä muuttunut todellisuudeksi. Muutos on siinä, että kun alun perin poliittisen kentän maahanmuuttovastaisen laidan käyttämiä, vahvan poliittisesti latautuneita sanoja ilmaantuu presidentin puheeseen, ei se valtaosan mielestä tunnu mitenkään kummalliselta. Se tuntuu tolkulliselta. Tolkullisuudella Niinistö viiittaa Jyri Paretskoin kolumniin, jossa tämä tähdentää:

”Väitetään, että maahanmuuttokysymykset jakavat kansamme kahtia. Se on vale. Ääripäiden välissä on valtava enemmistö, tolkun ihmiset.” ^[5]

Paretskoi oli totisesti oikeassa arviossaan tolkun ihmisten lukumäärästä, jos Niinistön puhe edusti tuota ääripäiden välistä tolkullisuutta. MTV:n kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä suomalaisesta oli presidentin kanssa samaa tai täysin samaa mieltä ^[6]. Maahanmuuttovastaisen liikkeen henkisen johtajan kymmenen vuotta sitten esittämät näkemykset ovat ilmeisesti nyt se, miten ”ääripäiden väliin mahtuva valtava enemmistö, tolkun ihmiset,” ajattelevat.

Ovatko suomalaiset siis muuttuneet presidenttiä myöten muukalaisvihamielisemmiksi, elleivät peräti rasistisemmiksi? Vähän yli viikkoa puheensa jälkeen Niinistö julisti Münchenin turvallisuuskonferenssissa, etteivät muualta tulleet uhkaa eurooppalaista arvomaailmaa, vaan uhka tulee sisältä päin. Niinistön mukaan Dublinin sopimusten kaltaisten yhteisten pelisääntöjen rikkominen on Euroopan suurin uhka ^[7]. Niinistö oli valtiopäivien puheessaan asettanut päinvastaisesti juuri yhteisistä pelisäännöistä kiinni pitämisen vastakkain eurooppalaisten arvojen suojelemisen kanssa: ”Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.” Tällaisesta tuuliviiristä on vaikea saada selkoa, mutta rasismista Niinistöä tuskin kuitenkaan kannattaa syyttää. Venkslaaminen Halla-ahon imitoinnin ja ihmisoikeussopimusten puolustamisen välillä selittyy kenties vain donquijotemaisella sekoituksella idealismia ja nostalgiaa suhtautumisessa presidentti-instituutioon. “Surullisen hahmon ritari” uskoo, että pienellä myötäilyllä arvojohtaja saa kovankin rasistisydämen sulamaan ja näin yhtenäisyydessään säröilevä kansakuntamme on jälleen eheytetty.

Tässä yhteydessä koko kysymys siitä, ovatko Niinistö ja suomalaiset yksilöinä muuttuneet ksenofobisemmiksi, elleivät suorastaan rasistisemmiksi, on väärin asetettu. Siinä oletetaan, että rasismi on ihmisen sisäinen, subjektiivinen piirre, josta rasistiset teot ja puheet sitten kumpuavat. Ajatus rasismista yksilön ominaisuutena on luonteva, mutta harhaanjohtava. Arkisessa kielenkäytössä on luontevaa puhua monista asioista, jotka eivät todellisuudessa ole mitään henkilön ominaisuuksia ikään kuin ne olisivat sitä. Esimerkiksi jotain ihmistä voidaan kutsua anteliaaksi, vaikka todellisuudessa kyse on ennen kaikkea siitä, että hän käyttäytyy tavalla, joka nähdään anteliaana. Ei kuitenkaan ole mitään tiettyä piirrettä, johon anteliaisuus palautuisi. Ihminen voi olla antelias yhtä hyvin siksi, että hän rakastaa lähimmäistään, kuin siksi, että hänellä on neuroottinen tarve antaa muille asioita tai vaikkapa siksi, että hän ymmärtää anteliaisuudesta itselleen lankeavan sosiaalisen hyödyn. Myöskään väkivaltaisuus ei ole mikään tietty piirre, joka selittää väkivaltaista käytöstä. Väkivaltaisuus voi johtua monenlaisista erilaisita syistä, joilla ei välttämättä ole mitään muuta tekemistä keskenään kuin lopputulos: väkivalta. Tämän vuoksi ihmisille tulee joskus yllätyksenä, että rasismia internetissä suoltavan nimimerkin takaa ei aina löydy syrjäytynyt reppana, vaan toisinaan aivan vain tavallinen, työssäkäyvä perheenisä, jota nyt joskus ottaa niin paljon päähän, että tulee lähettäneeksi tappouhkauksen. Rasismi ei nimittäin ole mikään psykologinen piirre, joka löytyy kaiken rasistisen käyttäytymisen takaa. Turhautuneisuuden, vihan, pelon, heikon itsetunnon, itsekkyyden, typeryyden, ilkeyden ja raukkamaisuuden kaltaiset psykologiset tilat ovat epäilemättä omiaan lietsomaan rasistista käytöstä, mutta rasismi ei palaudu niihin. Rasismi ei ole luonteenpiirre, vaan tietynlaista käyttäytymistä, sanalla sanottuna väkivaltaa: fyysistä, verbaalista, rakenteellista.

Tämän vuoksi jotkut ihmiset voivat aivan kirkkain silmin jatkaa lausetta ”en ole rasisti, mutta…” pöyristyttävin tavoin. Rasismia on vaikea löytää introspektiolla, sillä se ei ole sisimmästä löytyvä asia. Ihminen voi toki löytää itsestään kaikenlaisia kyseenalaisia ennakkoluuloja, mutta tunnistaessaan ne ennakkoluuloiksi hän on jo osin luopunut niistä. Samasta syystä ”en ole rasisti, mutta…” ei aina jatku millään ilmeisen rasistisella, vaan toisinaan myös jollakin suhteellisen merkityksettömällä, tosiasioita koskevalla väitteellä. Työpaikkojen kahvipöydissä joka puolella maata on saatu kyllästymiseen asti kuulla hoettavan esimerkiksi väitettä, jonka mukaan ”pakolaiset ovat nuoria miehiä”. Väite sanotaan äänensävyllä, joka kuulostaa siltä kuin tästä voitaisiin päätellä, että nyt on ehdottomasti laitettava ”rajat kiinni”. Puhuja ei omissa silmissään ota kantaa tai varsinkaan valitse puolia. Hänen huomionsa on vain tolkun puhetta. Sitä samaa, jota presidenttikin ylisti.

Tolkun ihmisiä ja roturealisteja

Rasismi ei välttämättä ole mikään ihmistä eteenpäin ajava voimakas intohimo. Vaikka rasistinen puhe onkin usein leimallisen vihamielistä, luonnehtii sitä yhtä usein silmiinpistävän viileä intohimottomuus. Rasistinen puhe on usein vain luettelo asioita, joiden väitetään tapahtuneen, eikä siinä välttämättä edes vaivauduta kertomaan, mitä johtopäätöksiä näistä tapahtumista tulisi tehdä. Johtopäätösten katsotaan jo sisältyvän faktoihin. Tässä puheessa ”pakolaiset ovat nuoria miehiä,” tai ”pakolaisilla on iPhonet” tarkoittaa samaa kuin ”rajat kiinni”. Pakolaisten auttamista pidetään rasistisessa puheessa sinisilmäisyytenä, tosiasioiden kieltämisenä. Rasisti ei nimittäin itse ole rasistinen. Hänen silmissään maailma vain sattuu olemaan sellainen, että järkevä ja käytännöllinen toiminta näyttää naiivien ihmisten silmissä rasistiselta.  Siksi kolmas tapa jatkaa lausetta ”en ole rasisti, mutta…” kuuluu: ”olen roturealisti.” Rotujen pitäminen epätasa-arvoisina on ”en ole rasisti, mutta” –ihmisten silmissä realismia, rotujen objektiivisen epätasa-arvoisuuden tiedostamista.

Realismi on sattumoisin adjektiivi, jolla myös Niinistön puhetta on kuvailtu ^{[8] [9]}. Halla-ahon aikoinaan maalaama, vielä silloin maahanmuuttovastaiseksi tunnistettavissa ollut maailma on muuttunut julkisessa mielikuvituksessa todellisuudeksi. Symbolinen väkivalta, kuten ei-eurooppalaisten nimeäminen barbaareiksi, on muuttunut silmiinpistävästä lähes näkymättömäksi. Halla-ahon kirjoitus ei enää riittäisi innostamaan rasisteja. Se olisi vain tolkun ihmisen realistinen kuvaus maailman tilasta. Rasisteja ei välttämättä ole enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta rasismia on. Tolkun ihmiset eivät ole sen rasistisempia kuin ennen, vaan aivan yhtä tolkullisia. Heidän tolkustaan vain on tullut rasistisempaa.

Niinistön ja Paretskoin ylistämälle tolkulle on olemassa hienommaltakin kalskahtava sana: ideologia. Joku saattaa nyt kysyä, että eikö tolkku ole nimenomaan ideologian vastakohta. Ideologiasta puhutaankin usein tarkoitettaessa yksilön subjektiivista vakaumusta, joka nimenomaan erottaa hänen näkemyksensä valtavirrasta, tolkusta. Puhutaan vaikkapa vasemmistolaisesta ja oikeistolaisesta ideologiasta. Tällaiseen puhetapaan liittyy usein oletus, että oletusarvoisesti ihmisillä ei ole ideologiaa. Voimmakkaimmillaan ideologia kuitenkin on silloin, kun se näyttäytyy jonakin objektiivisena, ei yksilön tunnuspiirteenä, vaan sellaisena, jonka puitteissa yksilön vasta on mahdollista näyttäytyä arkisemmassa mielessä ideologisena. Se, että joidenkin ihmisten rasistisuus vielä pistää useimpia meitä silmään, kertoo siitä, ettei yhteiskuntamme vielä ole rasistisen ideologian läpeensä kyllästämä.

Ideologia ei ole ilmiönä itsessään paha. Itse asiassa tarvitsemme sitä jatkaaksemme jokapäiväistä elämäämme. Jos jokapäiväiset asiat jatkuvasti näyttäytyisivät meille kaikessa kummallisuudessaan, olisi vaikea ylipäätään toimia merkityksellisenä osana yhteiskuntaa. Vain joillekin taiteilijoille ja mystikoille suodaan joskus etuoikeus keskittyä täysipäiväisesti nykyhetken outouden hämmästelyyn ja silti nauttia yhteiskunnallisesta arvostuksesta. Ideologia on se, mikä saa asiat tuntumaan normaaleilta, itsestäänselviltä ja luonnollisilta. Se ei ole olemassa ihmisten mielissä, vaan välissä: sanoissa, tavoissa ja käytänteissä. Siinä, miten asioista on tapana puhua ja miten kuuluu tehdä.

Kun aikuiset miehet huutavat bussissa ulkomaalaisille lapsille rasistisia haukkumasanoja ei rasismi ole välttämättä vielä saanut täydellistä otetta tolkun ihmisen todellisuudesta, eli ideologiasta. Valtaosalla ei edelleenkään ole vaikeuksia havaita tilanteen silmiinpistävää väkivaltaisuutta. Rasismi on saanut lopullisesti otteen silloin, kun ei tarvitse käyttäytyä sopimattomasti harjoittaakseen sitä. Silloin, kun siitäkin ihmisestä, joka ei mitenkään vihaa toisen värisiä ihmisiä tuntuu luontevalta, että iholtaan eri väriset kulkevat eri busseissa. Rotuerottelu on saavuttanut tolkullistumiskehityksensä päätepisteen, kun rasistinen väkivalta on siirtynyt yksityisistä vihanpurkauksista instituutioihin. Yksittäisten yksilöiden rasistinen käyttäytyminen ei yksinään johda rasismin tolkullistumiseen osaksi yhteiskunnan rakenteita. Siihen tarvitaan tolkun ihmisiä, jotka eivät puutu, vaan kääntävät katseensa ja antavat hiljaisen hyväksyntänsä.

Vastakkainasettelu giljotiinissa

Epäluulo kaikenlaista ääriajattelua kohtaan on viime vuosisadan kauhuja ajatellen ymmärrettävää. Ääriliikkeet, jotka hallitsivat eräässä vaiheessa suurinta osaa Euroopastakin aiheuttivat kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman, muista kauhuista puhumattakaan. Se velka, joka meidän vähintään tulee maksaa noille kuolleille on välttää hinnalla millä hyvänsä molempia ääripäitä, kommunismia ja natsismia. Paitsi että valtaan päästessään nuo liikkeet eivät enää olleet mitään ääriliikkeitä. 1930-luvulla ei tarvinnut olla natsi ryhtyäkseen NSDAP:n jäseneksi. Tolkku neuvostoihminen heilutti punalippua mukisematta niin kuin muutkin, eikä vaivannut turhaan päätään sillä, missä mustan auton matkaan lähtenyt naapuri oikein lymyilee. Marginaaliset ääriryhmät eivät organisoi uudelleen kokonaisia yhteiskuntia ilman tolkun ihmisten myötävaikutusta. Tolkut ovat aina ja kaikkialla niitä, jotka pitävät huolen siitä, että hommat toimivat niin kuin pitää, vaikka ne hommat eivät vielä vuosikymmen sitten olisi olleet ollenkaan tolkullisia, vaan olemassa vain pilkkeenä ääriajattelijan silmäkulmassa.

Oli siis osuvaa, kun pappi Kai Sadinmaa kehui blogissaan Hannah Arendtista kertovaa elokuvaa otsikolla ”Pahan tolkullisuus” ^[10]. Sadinmaa viittasi Arendtin väitteeseen, että Jerusalemissa kuolemaan tuomittu natsijohtaja Adolf Eichmannin pahuus ei suinkaan ollut mitään ihmeellistä tai radikaalia, vaan perin juurin tylsää ja arkipäiväistä. Eichmann ei ollut juutalaisia vihaava antisemiitti, hän vain kärräsi heitä keskitysleireille, koska niin käskettiin. Natsi-Saksassa tolkun ihminen ei ollut natsien toimintaa vastustavia lentolehtisiä jakava Sophie Scholl ja muut Valkoisen ruusun jäsenet. Tolkun ihminen veti narusta, kun giljotiini erotti Schollin ääripääajattelua täynnä olleen pään tämän ruumiista.

Mutta Suomi on eri asia, sanoo joku. Ja niin onkin. Siinä missä Neuvostoliitossa vain puhuttiin utopiasta, on Suomi elävä utopia. Siinäpä koko ongelma! Ilmaisen koulutuksen kaltaiset asiat tuntuvat jo niin itsestäänselviltä, että niistä luopumista kutsutaan uudistuksiksi, ja niihin ollaan valmiita heti, kun joku sanoo joukon taloustieteellisiltä kuulostavia sanoja, joita ei itsekään ymmärrä. Ihmisoikeussopimuksistakaan ei tunnu enää niin tärkeältä pitää kiinni. Niihin ei ole varaa. Ärsyttäähän niiden noudattaminen rasisteja ja uhkaa siten kansakuntamme yhtenäisyyttä. Onhan ne luotu sellaisissa sodanjälkeisissä olosuhteissa, joissa vielä muistettiin, että toisenlainen, paljon kauheampi maailma todella on mahdollinen.

Jos pakolaistilanteen vakavuutta arvioisi sen herättämän paniikin perusteella, voisi kuvitella maailmanlopun koittaneen. Siksi on vaikea kuvitella sitä tulevaa paniikkia, joka koittaa, kun yhä suuremmat alueet muuttuvat ilmastonmuutoksen myötä elinkelvottomiksi. Jos jo nyt olemme innoissamme luopumassa ihmisoikeuksista, mitä silloin teemme ihmisille, jotka eivät enää voi asua kotiseuduillaan? Jos emme halua tuomita miljoonia ja taas miljoonia kuolemaan, meidän on tunnustettava heidän oikeutensa muuttaa asumiskelpoisille alueille silläkin uhalla, että joutuisimme luopumaan osasta aineellista hyvinvointimme ja sietämään naapureina ihmisiä, joilla on erilaisia tapoja. Osasta aineellisen hyvinvoinnin tunnusmerkkeinä pitämistämme asioista meidän on joka tapauksessa tingittävä, jos haluamme säilyttää edes oman kotiseutumme elinkelpoisena.

Lopulta on vain yksi kysymys: hyväksymmekö rasistisen väkivallan? Tuo kysymys halkaisee yhteiskunnan kuin giljotiini. Siedämmekö rasistien verbaalista ja fyysistä väkivaltaa julkisissa tiloissamme? Saavatko natsit jatkaa poliittisten terroritekojensa tekemistä ja marssia värväämässä kannattajia kuvottavalle aatteelleen? Saako asuinkelvottomilta alueilta pakenevat ihmiset jättää heitteille heidän etnisen taustansa perusteella? Oikeuttaako kansallisen elintason ylläpitäminen yhteisen ilmaston tuhoamisen? Jos on jotakin ääripäitä, niin ne, jotka vaativat ihmisoikeuksista ja planeetan elinkelpoisena säilyttämisestä luopumista lyhytnäköisen oman edun tavoittelun hyväksi ja ne jotka eivät. Samalla puolella olevat voivat olla eri mieltä päämääriensä toteuttamiseen tarvittavista keinoista, mutta mitään dialogilla ja neuvottelulla saavutettavaa mielekästä välimuotoa näiden kantojen välillä ei ole. Ei, vaikka enemmistössä istuva tolkun ihminen luuleekin mahtuvansa kivasti siihen väliin kunhan esittää tyhmää ja teeskentelee, ettei mitään valintaa tarvitse tehdä. Tolkun ihminen pysyttelee visusti paikallaan, vain tolkku muuttuu.